Naispappeus on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa historiallinen ja hallinnollinen fakta, mutta sen sosiologisia ja retorisia seurauksia on voitava tarkastella täysin ilman uskonnollista tai poliittista korrektiutta. Kun kirkolliskokous vuonna 1987 päätti ja 1988 toteutti naisten pääsyn pappisvirkaan, kyseessä ei ollut vain virkaoikeudellinen uudistus.
Kyseessä oli ennen kaikkea esteettinen, kielellinen ja psykologinen vallankumous, joka romutti vuosisataisen, jylhän saarnataidon retorisen arkkitehtuurin. Ongelma ei siis ole nainen alttarilla per se– nainen voi olla erinomainen teologi ja hallintovirkamies – vaan se intellektuaalinen luhistumisprosessi, joka seurasi, kun kirkollisen puheen valtasi kilttien tyttöjen laudatur-aineiden henkinen ilmapiiri. Kun otsikossa puhutaan naispappeuden vastustamisesta, kyse on juuri tästä.
Ennen vuotta 1988 saarnatuoli oli kurinalaisen, dogmaattisen ja objektiivisen analyysin paikka. Teologiaa peilattiin suuriin kosmisiin linjoihin ja klassisiin sisältöihin, kuten Suomalaiseen saarnakirjaan I–III. Kun moderni naispappeus institutionalisoitui, tämä vanha kirjahylly perattiin ja korvattiin subjektiivisella päiväkirjaproosalla. Nuori naispappi aloittaa ensimmäiset saarnansa poikkeuksetta omakohtaisesta, herkästä arkikokemuksestaan – bussimatkasta, lapsuuden kesämuistosta tai keittiönpöydän ääressä koetusta hauraasta hetkestä – ja leipoo tästä emotionaalisesti virittävän nyyhkysaarnan. Se on kiltin tytön suorittamista: täydellisesti jäsennelty, siisti ja koskettava esitys, josta kuitenkin puuttuu teologinen painovoima, kuoleman vakavuus ja syntisen ihmisen eksistentiaalinen kauhu.
Eräänlainen kansansosiologinen nyrkkisääntö siitä, että seura tekee kaltaisekseen, on tehnyt tehtävänsä myös laajemmalla rintamalla. 2000-luvun myötä tämä ilmiö on niellyt itseensä myös miespapit. Pysyäkseen organisaatiossa turvassa ja uraputkessa miespuoliset viranhaltijat ovat alkaneet mukautua vallitsevaan retoriikkaan. Tästä kielellisestä nestemäistymisestä on tullut uusi koodi, jota voidaan kutsua sosiologi Zygmunt Baumanin termillä kirkon notkeaksi moderniksi. Baumanin teorian mukaan aikamme luonnetta määrittää siirtymä kiinteistä, perinteisistä instituutioista sulaneeseen, epävarmaan ja jatkuvasti muotoaan muuttavaan tilaan.
Kirkossa tämä tarkoittaa, että kaikki painava dogmi on nesteytetty helposti nieltäväksi terapiapuheeksi. Kielen vaativat absoluutit väistyvät: saarnoissa ei enää puhuta synnistä, vaan inhimillisestä ”epätäydellisyydestä” tai ”rikkinäisyydestä”. Järjestelmä on luonut kielellisen monokulttuurin, jossa poikkeamat rangaistaan ankarasti. Jos tavallinen seurakuntapappi eksyy nykyään käyttämään kovaa, klassista saarnakieltä, jossa on mukana luterilaisen teologian ydin – eli tinkimätön laki ja evankeliumi – hän joutuu hyvin helposti välittömän arvostelun ja jopa hallinnollisen kurinpidon kohteeksi.
Kirkko ei siis feminisoitunut biologisesti, vaan kielellisesti ja henkisesti. Jylhä roomalainen viileys, etäisyys ja intellektuaalinen selkäranka vaihdettiin kollektiivisiksi terapiasessioiksi. Ja sitten kun asemat oli saavutettu, ei ollut tavatonta, että kirkkotiloissa alettiin harjoittaa jopa hiljaisuuden joogaa.
Oikeutettu vastustus ei nouse misogyniasta, vaan halusta varjelda sitä, mikä elämässä on pyhää, salaperäistä ja ihmisymmärryksen ylittävää. Kun viisivuotissuunnitelmat, brändioppaat ja kiltit saarnat sulautuvat kirkon notkeaan moderniin, laitos kadottaa kykynsä puhua mysteeristä. Jäljelle jää vain pehmeä hymistely, tyhjä hallintorunko ja viesti, joka jättää ihmisen juuri niin mukavuudenhaluiseksi ja keskinkertaiseksi kuin hän jo ennen kirkkoon astumistaan oli. Alkaa olla jo tasa-arvokysymys.
Soundtrack: Bob Marley & The Wailers – ”No Woman, No Cry” (Albumilta Natty Dread, 1974) [fi.wikipedia.org]
Kun tekstin kuvaama kirkon kielellinen nestemäistyminen, brändioppaat ja kiltit saarnat kohtaavat päätepisteensä, taustalle tarvitaan teos, joka katkaisee sieluttomalta hallintovirkamiesjargonilta siivet kerralla. Wagnerin pasuunat tai kotimainen synkkyys loistavat tällä kertaa poissaolollaan. Niiden tilalle tähän karuun sosiologiseen johtopäätökseen tuodaan Bob Marleyn reggaeklassikko ”No Woman, No Cry”
Marleyn teos edustaa tunnelmaltaan ja viestiltään rehellistä lohdutusta ja stoalaista rauhaa harmaan arjen keskellä. Kun instituution sieluton koneisto pyörittää omia komiteamietintöjään, kirjoittaja kieltäytyy osallistumasta kollektiiviseen nyyhkyttämiseen, toteaa kylmät faktat ja antaa musiikin soida.
Lopulta kyse on aidosta elämän rosoisuudesta ja painovoimasta. Trent Townin kaduilta nousevassa reggaessa on mukana todellinen kärsimys, elämän rosoisuus ja kaikesta riisuttu pyhyys. Se edustaa juuri sitä voimaa ja kosketusta, jonka reaaliluterilaisuus on jo kauan sitten hukannut. Siispä Bob Marley ja No woman, no cry!
Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.
Kirjoitussarjan Agricolan perikunta aikaisemmat osat. Linkeistä pääset Uuden Suomen Puheenvuoroon jossa pääset lukemaan kommenteissa käytävää keskustelua:
Osa 12. Kuinka minusta tuli naispappeuden vastustaja.
Osa 11. Kuin DDR:n perustuslaista. Kirkollinen jargon.
Osa 10. nuorten miesten uusoikeistolaisuus ja Suomen kirkko.
Osa 10. Nuorten miesten uusoikeistolaisuus ja Suomen kirkko.
Osa 9. Konservatiivien vastaisku. Kahdet rattaat ja kärsivällisyys.
Osa 8. Taiteiden yö arkkipiispan talossa.
Osa 7. Kari Mäkinen. Sattumakorpraali.
Osa 6. Ilkka Kantola. Windsorin herttua.
Osa 5. Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan.
Osa 4. Kuinka tuleva arkkipiispan vaali käydään.
Osa 3. Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti