Agricolan perikunta, Vol 6: Ilkka Kantola. Windsorin herttua.

Vuonna 2005 tapahtunut Arkkihiippakunnan kruununperimys-järjestelmän rikkoutuminen määrittää kirkon ylintä johtoa ja vaaliasetelmia vielä tänäkin päivänä. Mutta mitä oikein tapahtui? Turun arkkihiippakunan synodaalikokous vuonna 2004 on päässyt vauhtiin ja Turun piispa Ilkka Kantola pitää Naantalin kirkossa viikkomessussa saarnan joka antaa leimansa tuon kokouksen työskentelylle. Synodaalikokoukset ovat pappien kokouksia joita on järjestetty säännöllisesti kaikissa hiippakunnissa ja niissä papit ovat perinteisesti puhuneet kirkon kannalta keskeisistä asioista piispojensa johdolla. 

 

Vuonna 2005 tapahtunut Arkkihiippakunnan kruununperimysjärjestelmän rikkoutuminen määrittää kirkon ylintä johtoa ja vaaliasetelmia vielä tänäkin päivänä. Mutta mitä oikein tapahtui? Turun arkkihiippakunan synodaalikokous vuonna 2004 on päässyt vauhtiin ja Turun piispa Ilkka Kantola pitää Naantalin kirkossa viikkomessussa saarnan joka antaa leimansa tuon kokouksen työskentelylle. Synodaalikokoukset ovat pappien kokouksia joita on järjestetty säännöllisesti kaikissa hiippakunnissa ja niissä papit ovat perinteisesti puhuneet kirkon kannalta keskeisistä asioista piispojensa johdolla. 

 

Nyt oli ollut tarkoitus että Arkkihiippakunassakin olisi puhuttu kirkon olemuksen kannalta keskeisestä asiasta eli Raamatusta. Kirkon tutkimuskeskus oli julkaissut kirjan ”Raamattu ja kirkon usko tänään” jossa oli monta ansiokasta kirjoitusta. Mutta arkkihiippakunnassa tuo kirja jäi Kantolan nostattaman ryöpyn varjoon. Arkkipiispa Jukka Paarma istui hiljaa omissa mietteissään keskustelun velloessa. Hän suorastaan painoi päänsä alas. Mitä oli siis tapahtunut? Kantola oli antanut omalla panoksellaan lähtölaukauksen keskustelulle joka edelleen käy kiivaana Suomen kirkossa. Suomen kirkon homokäräjät olivat käynnistyneet toden teolla.

 

Kantola lähti liikkeelle Luukkaan evankeliumin kuvauksesta jossa Jeesus ajautuu fariseusten kanssa riitaan sapattikäskyn tulkinnasta kysyen: ”Mitä te itse teette silloin, kun uskonnon omasta perinteestä nouseva moraalinen näkemys joutuu ristiriitaan tämän hetken akuutissa tilanteessa syntyvän omantunnon vaatimuksen kanssa?”

 

Kantola havainnollisti kysymyksenasettelua uudelleen: ”Kumpi on tärkeämpää, tukea kristittyjä, jotka haluavat sitoutua samaa sukupuolta olevaan kumppaniinsa, vai varmistaa se, ettei Jumalan tahto vain tule loukatuksi?” Että Kantola antoi ymmärtää että lähimmäinen on tärkeämpi kuin Jumala oli monelle liikaa. Tämän jälkeen kuultiin vielä johtopäätös siitä että paljon puhuttu vapaus Jeesuksessa Kristuksessa tarkoittaisi sitä että jumalasuhde ei enää olisikaan moraalinen asia. Ja koska se ei olisi moraalinen asia, niin lähimmäisen hyvän voisi asettaa Jumalan edelle.

 

Kokouksessa nähtiin sitten monta vanhoillisten homofobian läpitunkemaa todistuspuheenvuoroa. Harvoin näkee sellaisia ilmeitä. Kantola kuunteli kaikki puheenvuorot ja päätti sitten keskustelun kovin oudolla heitolla kertoessaan onnettomuudesta jossa hänen lähisukulaisensa putosi kirkon katolta kesken paanujen tervausurakan kuolettavien seurauksin. Keskustelu päättyi siltä erää siihen.  

 

Tämä siis syksyllä 2004 ja nyt voi jäädä miettimään miksi mies oli noin rohkea ja näytti käyttäytyvän kuin olisi menettänyt itsesuojeluvaistonsa? Jotain oli jo tekeillä ja jollain tavalla hänen käytöksensä on ymmärrettävää kun ajattelee millaisessa kiirastulessa hän tuolloin eli ja oli. Kantola eli omaa syvää kriisiään ja ei ainoastaan aavistanut vaan myös tiesi kohtalonsa. Arkkipiispa Jukka Paarman vaikenemiselle oli syynsä. Hänen rohkea esiintymisensä olisi jäänyt historiaan avauksena joka olisi antanut uutta suuntaa keskustelulle ja hänellä olisi riittänyt varmastikin eväitä puolustaa näkemyksiään. Tukea hän olisi saanut vihervasemmistolaiselta medialta jonka vaikutusvalta oli kasvussa. Kirkko olisi myös saanut positiivista julkisuutta ellei seuraavan vuoden keväällä olisi paljastunut jotain joka murskasi Kantolan piispanuran ja vei pohjan erään kysymyksen hallitulta käsittelyltä Suomen kirkossa. Paljastui nimittäin että Kantolalla oli avioliiton ulkopuolinen suhde toisaalla naimisissa olevan naisen kanssa joka oli vielä pappi. 

 

Aika ei ollut kypsä piispan avioerolle ja sille että hän olisi voinut viedä uuden rakkautensa kunniallisesti alttarille. Asiasta ei käyty samanlaista vääntöä joka käytiin Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaan Edward kahdeksannen halutessa solmia avioliiton kahdesti eronneen Wallis Simpsonin kanssa mutta irvokkaalla tavalla Kantolan tapaus muistuttaa tätä. Pian alettiin puhua pettäjäpiispasta ja Kantolan kiirastuli kävi yhä kovemmilla lämmöillä. Kantola erosi piispanvirasta saaden kuitenkin pitää arvonimen piispa ja oikeuden kantaa violettia papinpaitaa loppuikänsä. Myöhemmin Kantola on vielä saanut emerituspiispanristin eli hänet on rehabilisoitu.  Ilman erokohua Kantola olisi voinut jatkaa virassaan vielä siihen saakka kunnes Jukka Parma jäisi eläkkeelle vuonna 2010 ja ottaa läpihuutojuttuna Turun ja Suomen arkkipiispan tehtävät. Vuonna 2022 hän olisi silloin 65-vuotias ja pakollinen eroamisikä olisi tullut vastaan vasta vuonna 2026. Vasta nyt 1960-luvulla syntynyt henkilö voisi nousta arkkipiispaksi. Kari Mäkisestä ei olisi koskaan tullut arkkipiispaa eikä tietenkään myös Tapio Luomasta. Erotessaan virasta Ilkka Kantolasta tuli Suomen kirkon Windsorin herttua. 

 

Mutta oppineelle ja julkisuudessa näkyvälle miehelle oli käyttöä. Eipä aikaakaan kun Kantilasta oltiin puuhaamassa jo Suomen sosialidemokraat-tisen puolueen eduskuntavaaliehdokasta. Ja kyllähän Ilkka tuollaisen pikkujutun selvitti mennen tullen. Vuoden 2007 vaaleissaa äänisaaalis oli 5091 mikä oli toki alle puolet puolueen ykkösnimen Heli Paasion saamasta äänimäärästä Varsinais-Suomen vaalipiirissä. Mutta läpi mentiin myös vuoden 2011 Suomen poliittista karttaa muuttaneissa vaaleissa ja vielä 2015 kunnes poliittinen löpö loppui vuonna 2019 Kantolan saadessa vain 3205 ääntä. Kantolan ollessa kansanedustajan vuosina 2007-2019 SDP oli hallituspuolueen vain Kataisen ja Stubbin ollessa pääministereinä vuosina 2011-2015 ja Kantolalla ei ollut mitään asiaa ministeriksi vaikka hän varmasti olisi hoitanut pestinsä moitteettomasti monessakin ministeriössä. Kantolan poliittista uraa rasitti se, että häntä ei oikein pidetty ”oikeana demarina.” Väärä demari oli kuitenkin kahdentoista edustajavuoden aikana viiden valiokunnan täysjäsen ja Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtaja vuosina 2011-2015 mikä ei ole mitenkään vähäinen virka eikä lohdutus-palkinto. Kantola ansaitsi kuitenkin täyden kansanedustajan eläkkeen. Vuonna 2018 hän asettui kuitenkin ehdolle arkkipiispanvaalissa mutta jäi viimeiseksi viiden ehdokkaan kisan ensimmäisellä kierroksella.

 

Kantolan ero Turun piispan virasta vuonna 2005 muutti kirkollisia kuvioita arkkihiippakunassa perusteellisesti. Turkuun oli siis saatu toinen piispa koska katsottiin että arkkipiispan tehtäväkuorma oli liian suuri. Asetelma oli ongelmallinen sillä se tavallaan loi jonotusjärjestelmän jossa Turun piispa, siis hiippakunnan toinen piispa, oli saava etulyöntiaseman arkkipiispan vaihtuessa. Kantolan ollessa Turun arkkipiispa ja Jukka Paarman tultua valituksi arkkipiispaksi John Vikströmin jälkeen vuonna 1999 asetelma oli selvä. Kantola olisi ollut perintöprinssinä vuoteen 2010 saakka ja vasta silloin olisi valittu järjestyksessään toinen Turun piispa Kantolan mitä varmimmin tultua valituksi arkkipiispaksi. Kantolan jälkeen Turun piispaksi tuli Kari Mäkinen, sattumakorpraali, josta tuli sitten myös arkkipiispa. 

 

Arkkihiippakunnasta tuli täysin sisäsiittoinen kun Mäkisen jälkeen Turun piispaksi valittiin pitkään hiippakunnan tuomiokapitulissa  työskennellyt Kaarlo Kalliala joka ei kuitenkaan halunnut arkkipiispaksi. Kallialan jälkeen Turun piispaksi tuli sitten hiippakuntadekaani Mari Leppänen. Ja sitten joku vielä väittää ettei Suomessa ole kuninkaallisia! Onhan niitä kun asia oikein oivaltaa. Kysymys siitä tarvitaanko Turun arkkihiippakunnassa kahta piispaa nousee varmasti keskustelun alaiseksi kun resurssit lähivuosina kiristyvät.

 

Aina voi tietysti kysyä sitä miten olisi käynyt jos Kantola olisi välttänyt ne tapahtumat jotka johtivat hänen eroonsa. Järkevä ihminen ei kadu teke-misiään vaan ottaa niistä opikseen. Vuonna 2002 valmistuneessa amerik-kalaisessa elokuvassa ”The Time Machine” joka pohjautuu samannimisen H.G.Wellsin kirjaan on hyvin opettavainen romanttinen taustatarina. Siinä keksijä, tohtori Alexander Hartdegen, yrittää palata ajassa taaksepäin pelastaakseen väkivaltaisen kuoleman kokeneen rakkaanssa Emman epäonnistuen kuitenkin useampaan kertaan. Kohtalo oli määrännyt Emman kuolemaan ja hän vain kokee tuon tapahtuman kerta toisensa jälkeen palatessaan tiettyyn hetkeen. Tällä logiikalla ajateltuna Kantola palatessaan aikakoneella takavuosiin ei välttäisi kohtaloaan. Ehkä ajatus on jopa sielunhoidollinen. Jos et hyväksy menneisyyttäsi ja jotain valintaa siellä kiroat samalla nykyhetken ja mahdollisesti omat lapsesikin. Tapahtunut pitää vain hyväksyä ja nähdä kaikki parhaat puolet ja mahdollisuudet. Ilkka Kantolan tehtävänä ei ollut tulla Turun ja Suomen arkkipiispaksi, ja tuskin hän olisi voinut pelastaa Suomen kirkkoa siltä sekasorrolta johon se ajautui.

 

Windsorin herttua Edward kyllä tiesi mitä oli menettänyt ja ikävöi todellisuutta jossa olisi voinut elää. Kerrotaan että hän joskus joutui odottelemaan tuntitolkulla oikuttelevaa vaimoaan. Hän oli painanut päänsä alas ja laittanut kätensä ohimoilleen ja itkenyt katkerasti. Oikeaa kuningasta muut odottavat mutta kruunusta luopuneen kuninkaan osa ei ole varmastikaan aina niin ylevä ja kadehtittava. Sen saattoi vain Edward tietää. Tietysti on hyvä noudattaa sydämensä ääntä ja onnellinen se jonka valinta oli oikea. Niin, ja joskus amerikkalainenkin elokuva voi opettaa meitä tavalla jota ensi katse-lemalta emme osaisi odottaa. 

 

Tähän sopii Electric Light Orchestran kappaleen Hold on Tight ja ranskankielinen kertosäe saa mielen kovin kaihoisaksi, ja nuoruuden tunteet pursuavat pintaan omankin ehkä kovin kyynistyneen ja kalttaantuneen miehen rinnasta. Ehkä Ilkka Kantolakin on laittanut tämän joskus soimaan.

 

Accroche-toi à ton rêve // Accroche-toi à ton rêve
Quand tu vois ton bateau partir
Quand tu sens ton coeur se briser // Accroche-toi à ton rêve

Pidä kiinni unelmastasi // Pidä kiinni unelmastasi
Kun näet veneesi lähtevän
Kun tunnet sydämesi särkyvän // Pidä kiinni unelmastasi

Ja tästä linkistä kuuntelmaan tätä ”Jeff Lynne Bandin” upeaa raitaa.

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Agricolan perikunta, Vol 5: Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan. Kuinka mandaatti menetettiin.

Suomen kirkko elää parhaillaan  dynastisen siirtymän sekasortoista välivaihetta, jolle löytyy hätkähdyttävä vertauskohta Kiinan poliittisesta historiasta. Kiinassa on kautta aikojen uskottu "Taivaan mandaattiin" (Tianming): hallitsijasuvulla on oikeus absoluuttiseen valtaan vain niin kauan kuin se kykenee pitämään valtakunnan järjestyksessä, takaamaan rauhan ja ruokkimaan kansan. Jos hallitsija korruptoituu, heikkenee tai ajaa maan kaaokseen, Taivaan mandaatti siirtyy pois, ja valtakunta luhistuu kapinoihin ja luonnonmullistuksiin.

 

Tämä perintö on niin voimakas, että jopa Kiinan moderni kommunistinen puoluedynastia – aina puhemies Maosta ja Deng Xiaopingista nykyiseen puoluejohtajaan asti – joutuu edelleen jatkuvasti puhumaan ja nojaamaan tähän samaan myyttiseen oikeutukseen. Heillekin se on se perimmäinen oikeutus vallalle, joka on ikään kuin saatu jostain merkillisestä, historian yläpuolella olevasta paikasta. Hekään eivät pysty hallitsemaan ilman tuota myyttiä vallan oikeutuksesta.

 

Suomen historian vanhin, vakain ja painavin instituutio ei ole eduskunta eikä tasavallan presidentin kanslia vaan Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli. Länsimaisessa historiankirjoituksessa ja kirkollisessa itsepohdiskelussa Turun linja on totuttu jakamaan siistittyihin oppikirjalokeroihin: katoliseen aikaan, uskonpuhdistukseen, puhädasoppisuuteen ja autonomian kauteen ja itsenäisyyden aikaan. Tämän laitoksen syvistä ja juurista kertoo paljas hallinnollinen fakta: vuonna 1276 perustettu Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli on Suomen vanhin edelleen toimiva virasto. Se ei ole vain kirkollinen elin, vaan koko suomalaisen julkisen hallinnon, byrokratian ja organisoidun oikeuslaitoksen historiallinen alkupiste. Kun Suomessa ei ollut vielä tietoakaan valtiosta, itsenäisyydestä tai omasta lainsäädännöstä, Turusta käsin johdettiin jo kurinalaista ja kansainvälisesti verkostoitunutta virkakoneistoa.

 

Jos tätä vuosisataista kirkollista valtarakennetta tarkastellaan historianfilosofisesti, Turun istuimella on tähän päivään mennessä nähty vain kaksi täydellistä, vakaata ja vakiintunutta dynastiaa. Me elämme parhaillaan kolmannen, raunioille nousseen dynastian kivuliaita ja sekasortoisia synnytystuskia. Ensimmäinen dynastia oli katolisen kirkon aika, joka alkoi myyttisestä Pyhästä Henrikistä j-a päättyi raskaaseen kansalliseen tragediaan, piispa Arvid Kurjen hukkumiseen haaksirikossa vuonna 1522. Se oli universaalin Rooman, paavin auktoriteetin, latinan kielen ja pyhän sakraalioikeuden aikakausi, jolloin Turun piispa oli maallisen itämaan todellinen valtias.

 

Toinen dynastia alkoi Mikael Agricolasta. Se oli kansallisen luterilaisuuden, murtumattoman valtiollisen statuksen ja vakaan institutionaalisen vallan perimyslinja. Tämän dynastian myötä kirkko sitoutui osaksi pohjoismaista valtiorakennetta, antoi kansalle sen oman kielen ja muuttui moraaliseksi selkärangaksi, joka kesti sodat, kriisit ja hallitsijoiden vaihdokset. Tämä toinen dynastia kesti uskomattomat vuosisadat, ja se päättyi, kenties kenenkään täysin huomaamatta, vasta arkkipiispa Jukka Paarmaan. Paarma oli tämän vanhan, vakaan, hierarkkisen ja autoritaarisen luterilaisen maailman viimeinen suuri dynaaminen hallitsija – mies, joka kykeni vielä johtamaan kirkkoa kokonaisuutena.

 

Dynastian loppunäytös oli reaalipoliittinen oppitunti siitä, miten vankat ja ikuisilta näyttävät valtarakenneketjut voivat murtua sisältäpäin. Vuonna 1998 kirkon hallintoa uudistettiin ja luotiin erillinen Turun piispan virka helpottamaan hallinnallista taakkaa. Tätä virkaa ei pidä sekoittaa koko Suomen kirkon primaksena toimivaan arkkipiispaan, vaikka he molemmat Turussa istuvatkin. Uuden viran olemuksesta näki heti, että siitä tuli enemmän kuin hallinnollinen apuri. Siitä näytti tulevan automaattinen kruununperillisen istuin, varma esikoulu ja astinlauta arkkipiispan istuimelle. Automaatio petti kuitenkin heti alussa. Ensimmäinen tähän muottiin valettu perillinen, Turun piispaksi valittu Ilkka Kantola, joutui jättämään virkansa inhimillisen tragedian ja henkilökohtaisen kriisin vuoksi vuonna 2005. Se oli ensimmäinen vakava, mekaaninen särö dynastian koneistossa.

 

Jo vuoden 2026 perspektiivistä katsottuna voidaan sanoa, että Kari Mäkistä ei enää voida lukea Agricolan dynastiaan. Hänen kaudestaan muodostui moraalinen ja toiminnallinen itsemurha, murtumakohta jonka aiheuttama sekasorto jatkuu edelleen. Mäkinen vei kirkon repivään ideologiseen ja teologiseen sekasortoon. Hän lakkasi olemasta vuosisataisen instituution varjelija, perinteiden suojelija ja koko kansan yhdistäjä. Hänestä tuli hallitsija, joka menetti kykynsä pitää valtakunta järjestyksessä.

 

Tästä historian murtumispisteestä ja hajaannuksen kaudesta sai alkunsa kirkon kolmas dynastia. Kutsutaan tätä haurasta, suuntaansa etsivää laitosta nimellä Agricolan perikunta. Se on stilanteessa, joka ei enää rakenna mitään uutta tyhjästä, eikä anna kansalle uutta suuntaa. Se on perikunta, joka on saanut perinnöksi vuosisatojen aikana kertyneen valtavan institutionaalisen, taloudellisen ja moraalisen pääoman – ja istuu nyt tuon perinnön rippeiden päällä riitelemässä perintöhopeiden jaosta.

 

Kaarlo Kalliala toimi Turun arkkihiippakunnan piispana tasan kymmenen vuotta Kari Mäkisen jälkeen vuosina 2011–2021. Hänet vihittiin virkaansa loppiaisena 6. tammikuuta 2011, ja hän piti lähtömessunsa jäädessään eläkkeelle 31. tammikuuta 2021.Tilanne sai uuden käänteen vuonna 2018, kun arkkipiispa Kari Mäkinen jäi eläkkeelle. Seuraajaksi valittiin Tapio Luoma, joka siirtyi Turkuun Espoon piispanistuimelta. Kalliala jatkoi kuitenkin Turun piispana vielä kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta sen jälkeen, kun Luomasta tuli arkkipiispa kesäkuussa 2018. Tänä aikana kulisseissa tehtiin järjestelyjä, jotka näkyivät arkkihiippakunnan papistossa voimakkaanakin närkästyksenä. 

 

Voidaan ihan rehellisesti sanoa, että kulisseissa pelattiin aikaa, jotta Mari Leppänen saattoi rauhassa valmistautua ehdokkaaksi ja lopulta nousta Turun piispaksi – kuten sitten tapahtuikin.Tämän taustapelin seurauksena nykyinen Turun piispa Mari Leppänen hallitsee nyt istuinta, joka ei ole enää mikään itsestäänselvä ja turvallinen ponnahduslauta ylöspäin.

Mäkisen kaudella kirkon myyttinen mandaatti haihtui taivaan tuuliin, ja nyt Agricolan perikunta etsii epätoivoisesti uutta oikeutustaan olla olemassa. Sitä vaivaavat syvät sisäiset ristiriidat, hallinnolliset hajoamisskenaariot ja vääjäämätön taloudellinen perikato verotulojen vähentyessä ja jäsenkadon kiihtyessä. Samaan aikaan ihmisten elävä uskonnollisuus etsii kokonaan uusia muotoja instituution ulkopuolelta. Kirkkaimpana esimerkkinä on nuorten miesten keskuudessa nouseva, amerikkalaispohjainen ja konservatiivinen podcaster-kristillisyys, joka ohittaa perinteiset kansankirkolliset rakenteet kokonaan. Kun tähän kaikkeen lisätään jatkuva repivä kiistely virkakäsityksestä sekä kirkon uskottavuutta ja inhimillisyyttä hitaasti syövä jatkuva prosessi – loputon kirkolliskokouksen homokäräjöinti ja sateenkaarivihkimisistä jankkaaminen puolin ja toisin – nähdään tilanteen epätoivoisuus. Kaikkein pahinta päätöksenteko on halvaantuminen.

 

Julkaisu on osa sarjasta "Agricolan perikunta—Kirjoituksisa kansankirkon arjesta." Se käsittää kaikkiaan 70 kirjoitusta ja ilmestyy vuosina 2026-2028.

Musiikillisesti ja tunnelmallisesti tähän loppuun sopii täydellisesti Wolfgang Amadeus Mozartin Requiemin (KV 626) osa "Lacrimosa".

Julkaisun artikkelikuva tehty teoäluyn avulla. Sovellus Picsart.

Agricolan perikunta, Vol 4: Kuinka tuleva Arkkipiispanvaali käydään

Kun kirkon piispanvaaleista ja erityisesti tulevasta arkkipiispanvaalista puhutaan julkisuudessa, keskustelu ajautuu herkästi pelkkään pintapuoliseen ehdokasspekulaatioon, arvoihin ja teologisiin korulauseisiin. Kirkollisen vallan todellinen ydin ei kuitenkaan löydy salonkien puheista, vaan kylmästä lainsäädännöstä ja vaalimatematiikasta. 

Uusi kirkkolaki ja vaalijärjestelmä ovat muuttaneet Turun arkkipiispanvaalin askelmerkit perustavanlaatuisella tavalla. Jos haluaa ymmärtää, kuka kirkkoa tulevaisuudessa johtaa, on ensin ymmärrettävä, kuka vaalissa saa äänestää – ja miten nuo äänet painotetaan.

Uuden vaalilain mukaan arkkipiispanvaalin matemaattinen perusta ja lähtölaukaus sidotaan yhteen täsmälliseen tekijään: Turun arkkihiippakunnan pappien lukumäärään tiettynä virallisena määräpäivänä. Tämä pappisluettelon summa otetaan koko vaaliyhtälön pohjaksi, ja siitä johdetaan suoraan maallikkovalitsijoiden määrä. Laki nimittäin määrää, että maallikkovalitsijoita (seurakuntien luottamushenkilöitä ja edustajia) on valittava vaaliin täsmälleen yhtä paljon kuin arkkihiippakunnassa on äänioikeutettuja pappeja.

Osviittaa tulevasta mittakaavasta saamme historiasta. Kun Mari Leppänen valittiin syksyllä 2020 Turun arkkihiippakunnan piispaksi, virallinen äänioikeutettujen kokonaismäärä oli 1 191. Tuolloin hiippakunnassa oli noin 595 äänioikeutettua pappia ja lehtoria sekä täsmälleen sama määrä maallikkovalitsijoita.

Edellisen pohjalta pystymme tekemään varsin tarkan arvion tulevasta. Muutama kymmenen pappia on poistunut elävien kirjoista ja jotkut ovat lähteneet papiksi johonkin toiseen hiippakuntaan. Uusia pappeja on toki myös vihitty virkaan. Äänioikeutettuja ovat kaikki kyseisen hiippakunnan papit ja lehtorit – sekä virassa että eläkkeellä olevat.

Turun arkkihiippakunnan pappien määrä asettuu noin 630–640 tietämille. Uuden lain puitteissa tämä tarkoittaa, että vaalissa pelkästään Turun arkkihiippakunnan omasta kiintiöstä äänioikeutta voi käyttää noin yli 1 260–1280 valitsijaa.

Tässä kohdassa astuu voimaan uuden lain merkittävin ja radikaalein muutos. Vanha, historian painolastina kulkenut järjestelmä pikkumaisesti puolitti Turun arkkihiippakunnan omien äänestäjien äänten painoarvon suhteessa muuhun kirkkoon silloin, kun valittiin nimenomaan arkkipiispaa.

Tämä käytäntö on nyt purettu. Uudessa järjestelmässä arkkihiippakunnan omat äänet – ne arviolta 1260–1280 ääntä – ovat täysiä ääniä. Niiden painoarvoa ei enää leikata, mikä palauttaa vaalin todellisen painopisteen takaisin sinne, missä arkkipiispan istuinkin sijaitsee.

Mutta keitä ovat ne muut, jotka astuvat tähän vaaliuurnaan arkkihiippakunnan pappien ja heitä vastaavien maallikkovalitsijoiden rinnalle? Äänioikeutettujen piiri laajenee herkkävireisessä valtapelissä neljään ryhmään:

Kirkolliskokouksen edustajat, mutta sillä tarkalla rajauksella, että tästä joukosta pyyhitään pois ne papit, jotka jo valmiiksi kuuluvat Turun arkkihiippakunnan omaan kiintiöön. Kirkolliskokouksen vahvuus on 109 jäsentä joista 96 voi äänestää.

Hiippakuntavaltuuston jäsenet. Näitä toimielimiä on 9 ja niihin kuuluu 21 jäsentä pl. Porvoon hiippakunta jonka valtuustossa 22 jäsentä. Hiippakuntavaltuustoissa on 14 maallikkojäsentä ja 7 pappia. Luonnollisestikin Arkkihiippakunnan hiippakuntavaltuuston pappisjäsenet luetaan pois tästä kiintiöstä. Hiippakuntavaltuustoista tulee äänestäjiä yhteensä 183.

Eri tuomiokapitulien jäsenistä tulee yhteensä 58 äänestäjää. Arkkihiippakunnan tuomiokapitulista luetaan äänioikeutetuiksi tässä kiintiössä vain lakimiesasessori ja maallikkojäsen.

Kirkkohallituksessa on sen puheenjohtajan arkkipiispan lisäksi 14 jäsentä.

Kirkkohallituksen jäsenet voivat olla äänioikeutettuja myös muissa em. kiintiöissä. He äänestävät kuitenkin kirkkohallituksen kiintiössä ja päällekkäisyysjäsenyyksien vuoksi tämä tilanne pienentää muiden kuin arkkihiippakunnan pappien ja lehtoreiden ja maallikkovalitsijoiden ulkopuolisten äänestäjien lukumäärää todennäköisesti kuudella. Kaiken kaikkiaan arkkihiippakunnan valitsijoiden lisäksi em. elimistä tulee noin 340 äänestäjää. Suhdeluku on siis keskimääräisenä noin arviona 1270–340. Kaikkiaan äänioikeutettuja tulevassa vaalissa ollee noin 1610 plus-miinus 15. Arkkihiippakunnan osuus äänestäjistä on noin 79% ja muiden 21%

Tämä kokonaisuus muodostaa sen pohjan, jonka varaan vaalin voimasuhteet lasketaan. Mutta vaalin todellinen esinäytös ja poliittinen vääntö käydään paljon ennen kuin varsinaiset vaaliuurnat avataan. Tulevan arkkipiispan kohtalo kytkeytyy suoraan vuoden 2028 alun kirkollisiin vaaleihin.

Moni pitää seurakuntavaaleja vain paikallisena hallintona, mutta vuoden 2028 vaaleissa valittavat kirkolliset luottamushenkilöt saavat käsiinsä valtavan valtakunnallisen aseen: juuri he tulevat valitsemaan ne Turun arkkihiippakunnan maallikkovalitsijat, jotka lopulta päättävät arkkipiispan nimen. Valta valita valitsijat on politiikan vanha nyrkkisääntö, ja kirkossa se viedään nyt äärimmilleen.

Kun uutta vaalilakia ja sen matemaattista arkkitehtuuria katsoo kokonaisuutena, huomaa, että pöytä on katettu aivan uudenlaiselle kirkolliselle strategialle. Äänten painotuksen korjaaminen ja valitsijamiesten valintaketju tekevät vaalista tarkan pelilaudan, jossa jokainen pappismäärän muutos ja jokainen luottamushenkilöpaikka vuoden 2028 vaaleissa voi keikauttaa vaa'ankielen suuntaa.

Kuten Agricolan perikunnan edellisessä osassa ”Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin” avattiin, tämä uusi vaalijärjestelmä on pohjimmiltaan kuin brittien vanha sabotaasiase. Se on mekaaninen koneisto, joka on suunniteltu tuottamaan vakautta, mutta joka voikin luoda täysin arvaamattomia tilanteita. Uusi vaalitapa ei nimittäin toimi tyhjiössä, vaan se heijastuu välittömästi kaikkiin muihinkin lähivuosien piispanvaaleihin. 

Ennen kuin Turussa astutaan uurnille vuonna 2029 tai hiukan myöhemmin, uusi järjestelmä tullaan testaamaan käytännössä Tampereen ja mahdollisesti Oulun hiippakuntien piispanvaaleissa. Erityisesti Tampereen piispanvaali, joka on aikataulullisesti ratkaistava ennen arkkipiispan valintaa, tulee toimimaan esimerkkinä siitä, miten uudet voimasuhteet ja valitsijamiesketjut käytännössä käyttäytyvät.

Tämä kirkollisen vallan pelilauta on siis valmis aivan uudenlaiselle strategiselle shakinpelille, jossa mikään ei ole varmaa. Kun vanha äänten puolittamisen esto on poistettu ja matemaattinen koodi on kirjoitettu uusiksi, perinteiset kampanjat ja pelkät teologiset korulauseet menettävät merkityksensä. Nyt kyse on puhtaasta matematiikasta, demografiasta ja liittoumien hallinnasta tilanteessa, jossa pienikin heilahdus valitsijamiesvaaleissa voi muuttaa historian suunnan.

Kunhan tulemme syksyyn, niin silloin sarjan yhdessä kirjoituksessa tullaan tekemään jotain sellaista, mitä virallisessa kirkollisessa mediassa ei ole koskaan uskallettu tehdä: tarkastelemme tulevan arkkipiispanvaalin täysimittaista simulaatiota. Otamme käsittelyyn asetelman, jossa piispanistuinta tavoittelee jopa viisi eri ehdokasta – ja tällä kertaa tämä simulaatio tehdään suoraan oikeilla henkilönnimillä, puoluepoliittisilla kytkennöillä ja niillä matemaattisilla muuttujilla, jotka tämän uuden vaalilain myötä tulevat ratkaisemaan Suomen kirkon tulevaisuuden.

Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin — Agricolan perikunta, vol 3.

Vuonna 1920 brittiläiset matemaatikot ja poliitikot kehittivät ovelan juonen, jonka tarkoituksena oli torpedoida ja eliminoida Irlannin itsenäisyysliikkeen, Sinn Féinin, nousu. He loivat monimutkaisen siirtoäänivaalijärjestelmän (PR-STV). Irlantilaiset nielaisivat syötin, ja he rakastavat tätä järjestelmää tänäkin päivänä pitäen sitä parhaana ja maailman demokraattisimpana.

Samoin ennalta suosituin ehdokas voidaan kylmästi pelata ulos. Kun äänestäjäkunta polarisoituu kahteen vahvaan ääripäähän, keskitien kulkija ei saa taakseen riittävän suurta uskollista ykkösäänien blokkia. Hän putoaa kisasta liian aikaisin, ja hänen äänensä vapautuvat muiden käyttöön – usein pelkästään siksi, että hänen kannattajansa haluavat epätoivoisesti estää vastakkaisen laidan voiton.

Tuon suuren poliittisen teatterin taustalla piilee kuitenkin synkkä totuus, joka tekee järjestelmästä poikkeuksellisen vaarallisen. Se ei nimittäin toimi hyvällä tahdolla eikä pyhällä hengellä tai ylevällä yhteistyöllä, vaan se tarjoaa täydellisen työkalun ihmisen alhaisimmille perusvieteille.

Järjestelmä valjastaa ja antaa mahdollisuuden ihmisen negatiiviselle toiminnalle: kateudelle, kiusaamiselle ja halulle pelata toinen ulos. Se on vaalitapa, jossa vahvin voima ei ole oman suosikin valitseminen, vaan inhokin tietoinen ja kylmä eliminointi. Kyse on kaksoisäänestämisestä.

Ja nyt tämän saman, alun perin sabotaasiksi luodun vaalijärjestelmän, on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous päättänyt kaikessa hiljaisuudessa tuoda omien piispojensa ja arkkipiispansa valintaan.

Siirtoäänivaalissa perinteinen poliittinen logiikka nimittäin kääntyy päälaelleen. Vanhassa kahden kierroksen vaalissa usean ehdokkaan asettaminen samasta leiristä oli kohtalokasta, koska he söivät toistensa ääniä. Uudessa järjestelmässä useampi ehdokas samassa rintamassa onkin paras tapa maksimoida leirin kokonaisäänipotti. 

Eri sävyiset ehdokkaat imuroivat ääniä laajalta rintamalta, ja kun häntäpään ehdokkaat vuorollaan putoavat, heidän äänensä kasautuvat kurinalaisesti kakkos- ja kolmossijoilla leirin pääehdokkaalle. Tämä tekee vaalikentästä armottoman shakkilaudan, jossa maltillinen keskitien ehdokas jää helposti "väliinputoajaksi". 

Kirkon päättäjät uskoivat luoneensa järjestelmän, joka pakottaa sopuun ja sillanrakennukseen. Todellisuudessa he toivat kirkon ytimeen kylmän taktisen aseen, joka ei mittaa kannatusta, vaan tehokkainta mahdollista vastustajan eliminointia.

Tämän uuden ja arvaamattoman vaalitavan suurin teologis-poliittinen paradoksi on siinä, että se voi avata takaoven aivan muulle kuin kirkon viralliselle enemmistölinjalle. Se tekee täysin mahdolliseksi sen, että tulevissa vaaleissa Turun arkkihiippakun-taan tai muihin avautuviin piispanistuimiin valitaankin henkilö, joka edustaa perinteistä virkakäsitystä. Tämä voi tapahtua sellaisten äänestäjien kakkos- ja kolmosäänillä, jotka eivät itse edes jaa kyseistä teologiaa, vaan halusivat vain tietoisesti eliminoida liberaalimman kärkiehdokkaan.

Sarjan Agricolan perikunta seuraavissa kirjoituksissa paneudutaan tulevien vuosien vaalishakin raakaan matematiikkaan ja mekanismiin. Teemme myös simulaation, jossa tarkastelemme aivan oikeilla nimillä yhtä mahdollista tulevaa skenaariota. Katsomme tarkemmin sitä uskomatonta paradoksia, miten selvä ennakkosuosikki voi saada jopa 45 prosenttia kaikista ykkösäänistä, ja tulla silti monivaiheisen siirtoketjun kautta kylmästi pelatuksi ulos suljettujen ovien takana.

Kirjoituksen loppukevennykseksi  sopii Ennio Morriconen hyytävän nerokas teos ”Man with a Harmonica” elokuvasta Huuliharppukostaja.

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avvulla. Sovellus Picsart.

Tulevan arkkipiispanvaalin askelmerkit — Agricolan perikunta, vol 2.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat kautta historian pyrkineet sopimaan eläköitymis-järjestelmästä suljettujen ovien takana välttääkseen suurten vaalien päällekkäisyyden ja hallitsemattomat tilanteet. Tällainen herrasmiessovinta joutuu nyt historiansa kovimpaan testiin, kun eläkekellot raksuttavat ja etsitään sopivia henkilöitä. Kirkon ylimmässä johdossa kyse ei ole koskaan vain teologiasta, vaan pitkän aikavälin strategisesta logistiikasta, jossa ikä, virkavuodet ja oikea-aikainen väistyminen määrittävät vallan painopisteet.

Pelijärjestys on jo sovittu kirkon sisäisessä keskustelussa: Tampereen tilanteen on ratkettava ensin. Vuonna 1959 syntynyt Tampereen piispa Matti Repo jatkaa eroamisikäänsä vuonna 2028. Tämä on tietoinen siirto, jolla varmistetaan, että Tampereen uusi piispa saadaan valittua rauhassa ennen kuin suuri peli Turussa käynnistyy. Vasta tämän jälkeen katse siirtyy arkkipiispanistuimen äärelle.

Istuvan arkkipiispa Tapio Luoman (synt. 15.6.1962) lakisääteinen takaraja eroamiselle kirkollisesta virasta on muiden tavoin täydet 70 vuotta eli vuosi 2032. Kirkolliseen hyvään tapaan ja vakiintuneeseen käytäntöön perustuva oletus asettaa hänen vetäytymisensä 68 vuoden ikään. Historian valossa John Vikström jätti virkansa 67-vuotiaana vuonna 1998 ja Jukka Paarma samoin kesäkuussa 2010. Kari Mäkinen oli modernin kirkkohistorian suurin poikkeus poistuttuaan jo 63-vuotiaana vuonna 2018. Luoman kohdalla vakiintunut käytäntö tarkoittaa, että uusi arkkipiispanvaali sijoittuu loppuvuoteen 2029 tai kevättalveen 2030, ja uusi kirkonjohtaja asetetaan virkaansa helluntaina 2030.

Tässä risteyskohdassa kirkon jatkuvuuden kannalta ratkaisevaksi nousee kysymys siitä, kuka kykenee tekemään pitkän, yli kymmenen vuoden linjakkaan rupeaman arkkipiispana ennen pakollista eläkeikäänsä. Kun muut istuvat piispat – kuten Jukka Keskitalo (synt. 1962), Bo-Göran Åstrand (synt. 1964), Kaisamari Hintikka (synt. 1967) ja Matti Salomäki (synt. 1968) – putoavat iän puolesta pois pitkän linjan skenaarioista, katseet kääntyvät nuorempaan sukupolveen. Vain harvalla on mahdollisuus täyttää tämä kymmenen vuoden vaatimus.

Turun piispa Mari Leppäsellä (synt. 1978) on puolellaan huikea etu, joka sallisi peräti 18 vuoden yhtenäisen virka-ajan. Liberaalille siivelle Leppänen onkin hyvä vaihtoehto. Hänen painoarvonsa nojaa vahvaan yhteiskunnalliseen viestintään ja nykyiseen kirkolliseen puhetyyliin, ja heillä on puolellaan merkittävä kotikenttäetu Turun arkkihiippakunnan vaaleissa. Liberaali koneisto ja urbaanit verkostot tulevat keskittämään voimansa hänen taakseen varsin selkeästi.

Kuopion piispa Jari Jolkkonen (synt. 1970) puolestaan edustaa piispakunnan raskainta akateemista ja opillista asiantuntemusta, ja hänen ikänsä riittäisi kymmenen vuoden rupeamaan arkkipiispana. Jolkkonen on pyrkinyt profiloitumaan klassisen teologian puolustajana, mutta hän on suututtanut kirkon oikean laidan porukkaa ehkä liiaksi, mikä muodostuu rasitteeksi. Jolkkonen voi korjata profiiliaan ottamalla selkeän asiantuntijan roolin ja pehmentää kantaansa ja suhtautumistaan.

Tähän asetelmaan voi Mikkelin piispa Mari Parkkinen (synt. 1971) nousta strategiseksi mustaksi hevoseksi. Parkkisella on iän puolesta mahdollisuus yhdentoista vuoden yhtenäiseen rupeamaan ennen pakollista vuoden 2041 eläkeikäänsä. Hänen suurin etunsa voisi olla riittävä välimatka kirkon repivimpiin konflikteihin. Hän edustaa maakuntien ja elävän kansankirkon käytännön arkea.

Vaalien ensimmäisellä kierroksella konservatiivinen kenttä ja herätysliikkeet pyrkivät äänestämään kurinalaisesti. Koska istuvien piispojen joukosta ei löydy ehdokasta, joka nauttisi heidän täyttä luottamustaan, tilanne luo tilauksen piispaniston ulkopuoliselle haastajalle. Tämä haastaja tulee saamaan tukea perinteistä teologiaa kaipaavilta äänestäjiltä. Tätä haastajaa on tässä vaiheessa vielä vaikeaa ennakoida, mutta hänen mukanaolonsa muuttaa istuvien piispojen keskinäisiä vaaliasetelmia.

Jari Jolkkonen joutuu tulevassa vaaliasetelmassa vaikeaan taktiseen ja ideologiseen tilanteeseen. Alun perin Pohjois-Karjalan Ilomantsista kotoisin olevana Jolkkonen edustaa periaatteessa suoraa ja perinteistä puhekulttuuria, mutta piispanistuimella hänen on pitänyt omaksua epämääräisempi ilmaisutapa. Arkkipiispanvaaleissa Jolkkoselle asetettava vaatimus korostuu, sillä menestys edellyttää vaikeaa älyllistä ja poliittista spagaatia. Jolkkosen on kyettävä vetoamaan Turun arkkihiippakunnan liberaaleihin pappisäänestäjiin ja sateenkaariliikkeeseen suuntautuneisiin piireihin, mutta samalla hänen on säilytettävä ainakin siedettävän hyvät suhteet herätysliikkeisiin ja perinteisen virkakäsityksen kannattajiin. This pakollinen tasapainottelu liberaalin ja konservatiivisen laidan välillä tekee hänen profiilistaan herkästi epäuskottavan kummallekin puolelle. Linjan vetäminen vaatii melkoista taktista spagaatia.

Jukka Paarman testamentti — Agricolan perikunta. vol 1.

                                      

Oli toukokuun kuudestoista vuonna 2010. Oli kyse arkkipiispa Jukka Paarman jäähyväisjumalan-palveluksesta.  Jumalanpalveluksen saarnaa, Jukka Paarman testamenttia, kommentoitiin uutisoitiin heti  ja aika tavalla yksioikoisesti. Kyse oli siis eläkkeelle jäävän arkkipiispan jäähyväissaarnasta, pitkäaikaisen kirkon palvelijan uskonnollisesta puheesta. Kirkkovuo-dessa elettiin kuudetta sunnuntaita pääsiäisen jälkeen. Saarnatekstinä oli kappale ns. Jeesuksen jäähyväis-puheesta Johanneksen evankeliumin luvuista 15 ja 16.

Johannes 15:26-16:4
Jeesus sanoi:
    Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.
    Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille.”

Kyse ei siis todellakaan ollut sattumasta vaan ihan kirkkovuoden mukaisesta tekstikierrosta. Kaikesta sattumattomuudesta ja sattumasta huolimatta teksti oli tilanteeseen nähden hyvä, sillä kohta olisi helluntai ja silloin kirkoissa puhuttaisiin “Pyhän Hengen vuodatuksesta.”

Paarma lähti liikkeelle, jalkapallo- ja jääkiekkaupungissa kun ollaan, siitä mitä mielleyhtymiä sana puolustaja meissä herättää. Näin hyvässä saarnassa yleensä tehdään. Siis ei välttämättä puhuta urheilusta, vaan herätetään mielenkiinto vaikkapa yhteisellä ja kiinnostavalla tavalla. Paarman alkuoivallus oli hyvä, mutta jossain määrin vanhanaikainen. Joka ymmärtää mitä sellainen käsite kuin “totaalinen jalkapallo” tarkoittaa, tai jääkiekon yhteydessä viisikkopuolustus, niin tietää mistä on tässä vanhanaikaisuus-käsitteessä kyse! Jääkiekossa puolustajalla on tehtävänsä, mutta koko viisikon tulee puolustaa ja pelata tiiviisti yhteen. Samoin on laita jalkapallossa; kaikkien tulee tehdä kovaa työtä. Itsekeskeisen pelaajan otteita voimme parhaillaan seurata vuoden 2026 jalkapalloilun MM-kisoissa. Siinä viitataan Ronaldoon. Puhutaan miehestä, joka ei tee mitään joukkueelleen, vaan itselleen. Hän ei puolusta ja menee sotkeutumaan joukkuetovereiden laukaisuyrityksiinkin.

Mutta Jukka Paarman saarna oli noista em. saivarteluista huolimatta loistava ja huoliteltu, varmasti hyvin pureskeltu ja useaan kertaan kirjoitettu. Vaivaton se oli ja jopa sietämättömän kevyt. Otsikoksi Paarma oli kirjoittanut “Kun oma maali ei pysy puhtaana.” Paarman kokonaisajatus oli se, että kirkon tulee olla puolustaja. Sen tulee oman olemuksensa ja tehtävänsä johdosta edistää elämän eheytymistä ja johtaa ihmisiä Jeesuksen Kristuksen luo.

Paarman saarna oli sujuvaa  puhetta, mutta tietyllä tavalla, jos halutaan asiaa ammattimaisen ankarasti tarkastella, niin se jäi paljolti sloganien tasolle. Se on itse asiassa ketju sloganeita, mutta hyviä sloganeita. Suomalaiselle papillehan voi olla vaikeaa yrittää selittää, eli mennä sloganien taakse, mitä ns. “apostoli Paavalin teologian” keskeinen teema “Kristuksessa oleminen” tarkoittaa.

Paarma puhui asiaa ja kieltämättä hänen slogan-ketjunsa oli hyvä ja saarna on parhaita mitä Suomen kirkossa on pitkään aikaan kukaan piispa pitänyt. Se oli johdonmukainen ja sisältörikas ja omalla tavallaan sietämättömän kevyt, ja siinä oli hyvä loppuhuipennus. Loppuhuipennuksessaan Paarma puhui onnistuneesti siitä millaisia ihmisiä kaikki kirkon jäsenet ovat. Huipennuksessa oli armon sanomaa. Ihmiset ovat vaeltava joukko jossa on napisijoita, epäilijöitä, kompuroijia ja eksyviä jäseniä. Paarma antoi ymmärtää rivien välistä myös sen, että sananpalvelijakin voi olla, ja saa olla, aivan samanlainen heikko ihminen kuin muutkin.

Näin voi tietysti sanoa, mutta Pontius Pilatuksen tavoin voimme kysyä: “Mikä on totuus?” Paarman puhe oli tietyllä tavalla erään ihanteen perään haikailua. Aivan samalla tavalla voidaan kysyä “Riittääkö tilaa kaikille?” Aivan samoilla eväillä olisi tuossa saarnassa voinut kysyä: “Miksi kirkon piirissä hyökätään eikä puolusteta, miksi kompuroijille ei ole tilaa.” Ja aivan samalla tavalla olisi voinut kysyä sitä onko tällä meidän luterilaisella kirkolla ihan oikeasti sitä Pyhää Henkeä?

Ihmisen käyttäytymiselle on ominaista kaksinaismoraali. Lyhyesti sanoen. Toimitaan eri tavalla kuin järki ja omatunto edellyttäisivät. Samalla tuomitaan toiset samasta mihin itsekin pohjimmiltaan syyllistytään. Kaksinaismoraalia on kaikkialla, ei ainoastaan kirkossa. Mutta kirkossa on vuosituhansien aikana syntynyt jotain vielä pahempaa: kolminaisuusmoraali. Tämä termi on varattava käyttöön vain silloin kun puhutaan kirkosta ja eri kirkkojen piirissä ymmärrettävästä käyttäytymisestä. Kolminaisuusmoraalia harjoittava ihminen yrittää pettää kaikkea mahdollista, ja se ilmenee petoksena omaa itseään kohtaan, omia lähimmäisiä kohtaan ja yrityksenä pettää siinä samassa Jumalaakin. On sanottu, että kaikki on mahdollista Jumalalle, mutta jos Jumala on totuus, rakkaus ja hyvyys niin hänelle ei ole paha mahdollista. Ihmiselle sen sijaan on kaikki mahdollista inhimillisessä mielessä ja joskus hän voi tehdä aavistuksenomaisesti hyvääkin, jopa rakastaa ja olla totuudellinen.

En pidä epäile sitä etteikö Paarma olisi voinut vastata kaikkeen siihen mitä tässä on kysytty tai yritetty kysyä. Jos hän tuohon tehtävään olisi ryhtynyt niin jumalan-palvelus jatkuisi vielä nytkin, eli yli 16 vuotta sen alkamisen jälkeen. Mutta saarna oli niin hyvä kuin vain sen pitäjä pystyi pitämään. Ja loppujen lopuksi ihmiseltä ei pidä eikä saa muuta eikä liikaa pyytää kuin se mihin hän voi kohtuudella vastata. Ja sitten pitää ymmärtää sekin, että jos Paarma olisi yrittänyt selittää sen mitä Kristuksessa oleminen oikein on niin moniko paikalla olleista olisi asian todella ymmärtänyt? Oma hyvin radikaali ja röyhkeä väitteeni on siinä, että reilusti vähempi määrä kuin kirkossa olleiden pappien määrä!Jukka Paarma on testamenttinsa jättänyt ja jäimme odottamaan sitä mikä on hänen seuraajansa avaus! 

Tulevat vuodet osoittivat sen että Paarma oli viimeinen arkkipiispa joka piti kirkon jotenkin kasassa suurten muutosten jälkeen. Paarman edeltäjää John Vikströmiä voidaan verrata Yhdysvaltojen suureen presidentti Franklin Delano Rooseveltiin. Vikström oli suuri visionääri ja pitkäaikainen johtaja, joka vei kirkon läpi suurten murrosten (kuten naispappeuden hyväksyminen vuonna 1986). Hän oli se, joka rakensi "uuden diilin" kirkon ja modernin yhteiskunnan välille. Jukka Paarma oli ikään kuin Harry S. Truman Rooseveltin jälkeen. Mies, joka joutui astumaan suuren edeltäjänsä saappaisiin ja hallitsemaan "ydinpommin jälkeistä aikaa". Naispappeus oli se kirkollinen atomipommi, joka muutti hengellisen maiseman pysyvästi. Paarma ei ollut samanlainen karismaattinen teoreetikko kuin Vikström, mutta hän oli pragmaatikko, joka piti koneiston käynnissä ja esti kirkkoa halkeamasta liitoksistaan säteilyn keskellä. Yhdysvaltojen historiassa Trumanin arvostus hyvänä presidenttinä on kasvanut vuosikymmenten myötä ja niin tulee Paarmankin arvostus vielä nousemaan Suomen ja Turun arkkipiispana. Hän piti sanansa jotka hän lausui astuessaan virkaansa jota piti hallussa 12 vuotta.

Paarma antoi ymmärtää vuonna 1998 että eihöhän tässä saada kaikki pysymään yhteisen sateenvarjon alla. Hänen keskeinen viestinsä yhtenäisyyden säilyttämiseksi vuonna 1998 ja virkakautensa alussa oli maltti, yhteistyö ja toisinajattelijoiden sietäminen kansankirkon sisällä. Paarman keskeiset ajatukset hänen virkakaudellaan olivat:

Avoimuus ja vuoropuhelu: Paarma korosti, että kirkon yhtenäisyys ei synny pakottamalla, vaan keskinäisellä kunnioituksella ja kuuntelemisella. Hän uskoi, että eri tavalla ajattelevien on mahdollista mahtua saman katon alle, kunhan yhteistyön perussäännöistä sovitaan.

Naispappeuskiistan rauhoittaminen: Paarma pyrki vakuuttamaan, ettei kirkko repeäisi naispappeuteen. Hän piti mediaa osasyyllisenä kiistan kärjistymiseen ja katsoi, että kiistakysymyksiä oli suurenneltu.

Paluu perusteisiin: Paarma halusi siirtää painopistettä hallinnollisesta riitelystä kirkon perustehtävään ja inhimillisiin arvoihin. Hän painotti, että kirkon on oltava läsnä ihmisten arjessa, ei vain otsikoissa.

Tästä alkaa kertomus suomalaisen kirkon tilasta, valtataistelusta, kulissipelistä ja sen umpikujasta, josta ei ole pakoa mihinkään suuntaan . Kirjoitukset jatkuvat noin 70 kirjoituksen sarjalla aina vuoteen 2028 saakka, eli aikaan, jolloin arkkipiispan vaali on ajankohtainen. Seuraa Agricolan perikunta-blogia.