Kuinka minusta tuli naispappeuden vastustaja.

Naispappeus on Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa historiallinen ja hallinnollinen fakta, mutta sen sosiologisia ja retorisia seurauksia on voitava tarkastella täysin ilman uskonnollista tai poliittista korrektiutta. Kun kirkolliskokous vuonna 1987 päätti ja 1988 toteutti naisten pääsyn pappisvirkaan, kyseessä ei ollut vain virkaoikeudellinen uudistus. 

 

Kyseessä oli ennen kaikkea esteettinen, kielellinen ja psykologinen vallankumous, joka romutti vuosisataisen, jylhän saarnataidon retorisen arkkitehtuurin.  Ongelma ei siis ole nainen alttarilla per se– nainen voi olla erinomainen teologi ja hallintovirkamies – vaan se intellektuaalinen luhistumisprosessi, joka seurasi, kun kirkollisen puheen valtasi kilttien tyttöjen laudatur-aineiden henkinen ilmapiiri. Kun otsikossa puhutaan naispappeuden vastustamisesta, kyse on juuri tästä.

 

Ennen vuotta 1988 saarnatuoli oli kurinalaisen, dogmaattisen ja objektiivisen analyysin paikka. Teologiaa peilattiin suuriin kosmisiin linjoihin ja klassisiin sisältöihin, kuten Suomalaiseen saarnakirjaan I–III. Kun moderni naispappeus institutionalisoitui, tämä vanha kirjahylly perattiin ja korvattiin subjektiivisella päiväkirjaproosalla. Nuori naispappi aloittaa ensimmäiset saarnansa poikkeuksetta omakohtaisesta, herkästä arkikokemuksestaan – bussimatkasta, lapsuuden kesämuistosta tai keittiönpöydän ääressä koetusta hauraasta hetkestä – ja leipoo tästä emotionaalisesti virittävän nyyhkysaarnan. Se on kiltin tytön suorittamista: täydellisesti jäsennelty, siisti ja koskettava esitys, josta kuitenkin puuttuu teologinen painovoima, kuoleman vakavuus ja syntisen ihmisen eksistentiaalinen kauhu.

 

Eräänlainen kansansosiologinen nyrkkisääntö siitä, että seura tekee kaltaisekseen, on tehnyt tehtävänsä myös laajemmalla rintamalla. 2000-luvun myötä tämä ilmiö on niellyt itseensä myös miespapit. Pysyäkseen organisaatiossa turvassa ja uraputkessa miespuoliset viranhaltijat ovat alkaneet mukautua vallitsevaan retoriikkaan. Tästä kielellisestä nestemäistymisestä on tullut uusi koodi, jota voidaan kutsua sosiologi Zygmunt Baumanin termillä kirkon notkeaksi moderniksi. Baumanin teorian mukaan aikamme luonnetta määrittää siirtymä kiinteistä, perinteisistä instituutioista sulaneeseen, epävarmaan ja jatkuvasti muotoaan muuttavaan tilaan.

 

Kirkossa tämä tarkoittaa, että kaikki painava dogmi on nesteytetty helposti nieltäväksi terapiapuheeksi. Kielen vaativat absoluutit väistyvät: saarnoissa ei enää puhuta synnistä, vaan inhimillisestä ”epätäydellisyydestä” tai ”rikkinäisyydestä”. Järjestelmä on luonut kielellisen monokulttuurin, jossa poikkeamat rangaistaan ankarasti. Jos tavallinen seurakuntapappi eksyy nykyään käyttämään kovaa, klassista saarnakieltä, jossa on mukana luterilaisen teologian ydin – eli tinkimätön laki ja evankeliumi – hän joutuu hyvin helposti välittömän arvostelun ja jopa hallinnollisen kurinpidon kohteeksi.

 

Kirkko ei siis feminisoitunut biologisesti, vaan kielellisesti ja henkisesti. Jylhä roomalainen viileys, etäisyys ja intellektuaalinen selkäranka vaihdettiin kollektiivisiksi terapiasessioiksi. Ja sitten kun asemat oli saavutettu, ei ollut tavatonta, että kirkkotiloissa alettiin harjoittaa jopa hiljaisuuden joogaa.

 

Oikeutettu vastustus ei nouse misogyniasta, vaan halusta varjelda sitä, mikä elämässä on pyhää, salaperäistä ja ihmisymmärryksen ylittävää. Kun viisivuotissuunnitelmat, brändioppaat ja kiltit saarnat sulautuvat kirkon notkeaan moderniin, laitos kadottaa kykynsä puhua mysteeristä. Jäljelle jää vain pehmeä hymistely, tyhjä hallintorunko ja viesti, joka jättää ihmisen juuri niin mukavuudenhaluiseksi ja keskinkertaiseksi kuin hän jo ennen kirkkoon astumistaan oli. Alkaa olla jo tasa-arvokysymys.

 

Soundtrack: Bob Marley & The Wailers – ”No Woman, No Cry” (Albumilta Natty Dread, 1974) [fi.wikipedia.org]

Kun tekstin kuvaama kirkon kielellinen nestemäistyminen, brändioppaat ja kiltit saarnat kohtaavat päätepisteensä, taustalle tarvitaan teos, joka katkaisee sieluttomalta hallintovirkamiesjargonilta siivet kerralla. Wagnerin pasuunat tai kotimainen synkkyys loistavat tällä kertaa poissaolollaan. Niiden tilalle tähän karuun sosiologiseen johtopäätökseen tuodaan Bob Marleyn reggaeklassikko ”No Woman, No Cry”

Marleyn teos edustaa tunnelmaltaan ja viestiltään rehellistä lohdutusta ja stoalaista rauhaa harmaan arjen keskellä. Kun instituution sieluton koneisto pyörittää omia komiteamietintöjään, kirjoittaja kieltäytyy osallistumasta kollektiiviseen nyyhkyttämiseen, toteaa kylmät faktat ja antaa musiikin soida.

Lopulta kyse on aidosta elämän rosoisuudesta ja painovoimasta. Trent Townin kaduilta nousevassa reggaessa on mukana todellinen kärsimys, elämän rosoisuus ja kaikesta riisuttu pyhyys. Se edustaa juuri sitä voimaa ja kosketusta, jonka reaaliluterilaisuus on jo kauan sitten hukannut. Siispä Bob Marley ja  No woman, no cry!

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

 

Kirjoitussarjan Agricolan perikunta aikaisemmat osat. Linkeistä pääset Uuden Suomen Puheenvuoroon jossa pääset lukemaan kommenteissa käytävää keskustelua:

Osa 12. Kuinka minusta tuli naispappeuden vastustaja.

Osa 11. Kuin DDR:n perustuslaista. Kirkollinen jargon.

Osa 10. nuorten miesten uusoikeistolaisuus ja Suomen kirkko. 

Osa 10. Nuorten miesten uusoikeistolaisuus ja Suomen kirkko.

Osa 9. Konservatiivien vastaisku. Kahdet rattaat ja kärsivällisyys.

Osa 8. Taiteiden yö arkkipiispan talossa.

Osa 7. Kari Mäkinen. Sattumakorpraali.

Osa 6. Ilkka Kantola. Windsorin herttua.

Osa 5. Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan.

Osa 4. Kuinka tuleva arkkipiispan vaali käydään.

Osa 3. Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin.

Osa 2. Vuoden 2030 arkkipiispanvaalin askelmerkit.

Osa 1. Jukka Paarman testamentti

Kuin DDR:n perustuslaista. Kirkollinen jargon. Agricolan perikunta. vol 11.

Richard Wagnerin monumentaalinen oopperateos maalaa kuvan maailmasta, jossa vanhat jumalat vetäytyvät Valhallaan odottamaan vääjäämätöntä tuhoaan. Liekit nuolevat valtaistuimia, ja mahtava kosmis-teologinen järjestelmä luhistuu omaan mahdottomuuteensa. 

Tämän saman oopperan suomalainen, hieman halvempi versio esitetään tällä hetkellä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskushallinnossa ja piispanistuimilla. Se on hallinnollinen ja viestinnällinen jumalten hämärä, jossa ikuisuus on vaihdettu nelivuotissuunnitelmaan ja elävä teologia korvattu kuolleella jargonilla.

 

Kun lukee kirkon strategiapapereita, toimintakertomuksia ja viestintäoppaita, ajatus vaeltaa väkisinkin Berliinin muurin itäpuolelle. DDR:n vuoden 1974 perustuslain 24. pykälä oli kaunis. Se takasi jokaiselle sosialistiselle kansalaiselle oikeuden työhön, onneen ja täydelliseen hyvinvointiin. Se oli paperille leivottu paratiisi, ihannemaailma, jolla ei ollut mitään tekemistä harmaan todellisuuden, Stasin ilmiantajien tai materiaalisen kurjuuden kanssa. Mitä syvemmälle reaalisosialismi vajosi taloudelliseen ja moraaliseen vararikkoon, sitä kovemmin puoluekoneisto kuulutti viisivuotissuunnitelmien täydellisyyttä.

 

Kirkon viestintä on nykyään tämän saman reaalisosialistisen utopian perillinen. Kirkkohallituksen virkamiehet sorvaavat työpajoissaan ”inkluusion”, ”osallisuuden” ja ”kestävän tulevaisuuden” kaltaisia ihannepykäliä. Luodaan paperisia maailmoja, joissa jokainen kirkkoon kuuluva on dynaamisessa vuorovaikutussuhteessa pyhän kanssa, ja joissa organisaatio marssii kohti hiilineutraalia, pehmeää utopiaa. Nämä tekstit puhuvat maailmasta, jota kirkko tavoittelee, mutta johon se ei koskaan pääse – ja mikä pahinta, jota se ei edes ymmärrä.

 

Samaan aikaan todellisuudessa verotulot hupenevat ja kyläkirkkojen palvelukset harvenevat. Kirkko on viestinnällisessä motissa: mitä vähemmän ihmisiä sen sanoma kiinnostaa, sitä enemmän se tuottaa strategista jargonia peittääkseen oman sokean pisteensä. Kieli, jonka pitäisi kantaa mukanaan mysteeriä, syntiä, armoa ja kuoleman voittamista, on korvattu viestintätoimiston pyöristetyillä kulmilla. Se on teologista verihukkaa. Kirkko ei enää julista lakia ja evankeliumia, vaan se julistaa nelivuotissuunnitelmaa.

 

Tämä on kirkollinen Götterdämmerung. Vanhat jumalat – virastoihin linnoittautuneet teologit ja pr-konsultit – istuvat ja katsovat, kuinka maailma heidän ympärillään muuttuu. Mutta toisin kuin Wagnerilla, tähän tuhoon ei liity ylevää tragediaa. Tämä tuho tapahtuu PowerPoint-esitysten, brändityöryhmien ja hallinnollisten teatteriesitysten kohinassa. Kirkko yrittää pelastua muuttumalla sekulaariksi hyvinvointitoimistoksi, huomaamatta, että maailma on jo täynnä sellaisia.

 

Jos kirkossa vielä olisi joku profeetallinen ääni, hän saattaisi sanoa, että paperiset utopiat on poltettava hämärästä selviämiseksi. Hän voisi jatkaa, että usko komiteamietinnön mielenmuutosta synnyttävään voimaan on naurettava, ja vaatia paluuta lihallisten ihmisten arkeen, elämän rosoisuuteen ja kärsimykseen. Virallinen taho kuitenkin vain kohauttaisi olkapäitään. Puhe kirkon nelivuotissuunnitelmasta saattaisi kirveltää päättäjien sisuksissa, mutta tämän yksittäisen profeetan ääni vaiettaisiin täydellisellä tympeydellä.

 

Kaikista parhaiten tätä kaikkea kuvaa termi reaaliluterilaisuus. Se on hallinnollinen rinnakkaistodellisuus, joka ei juurikaan eroa siitä, miten vanhemmat meistä saattavat edelleen muistaa reaalisosialismin harmaan käytännön. Siinä missä reaalisosialismissa jonotettiin puoli päivää banaanikiloa samalla kun puoluelehti kuulutti maatalouden täydellistä voittoa, reaaliluterilaisuudessa istutaan kirkkoherranviraston ja kapitulien strategiapäivissä kuuntelemassa viestintäkonsultin PowerPoint-johdatusta inklusiiviseen kohtaamiseen. 

 

Tämä virallisen kielen tympeys kaikuu jo tyhjenevissä kirkkosaleissakin – vain harvoissa saarnoissa paimenen oma elävä ääni edelleen kaikuu sieluttoman jargonin sijaan. Virallinen hallintokieli on kuitenkin irronnut täydellisesti painovoimasta ja elää omaa autuasta elämäänsä arjen yläpuolella. 

 

Mutta tässä on yksi hätkähdyttävä ero: historiallinen reaalisosialismi romahti lopulta rytinällä omaan mahdottomuuteensa Berliinin muurin murtuessa, mutta tämä kotoinen reaaliluterilaisuutemme on osoittautunut suorastaan hämmentävän sitkeäksi ja nahkeaksi ilmiöksi. Se vörryy eteenpäin tuomiokapitulien suljetuissa WhatsApp-ryhmissä ja lakimiesasessoreiden pykäläviidakoissa, suojattuna verotusoikeuden tuomalla tekohengityksellä. Mutta lohduttautukaamme historian suurella lailla: kaikki päättyy aikanaan.

Kirjoituksen soundtrack: Juice Leskinen – ”Virsi” (Albumilta Tauko I, 1982)

Kun tekstin kuvaama kirkollinen hallintorakenne ja sen paperiset utopiat kohtaavat reaaliluterilaisen arjen, taustalle tarvitaan ääniraita, joka riisuu tilanteesta kaiken turhan prameuden. Richard Wagnerin jylhät pasuunat kuuluvat suuriin oopperataloihin, mutta suomalaiseen tyhjenevään kirkkosaliin ne ovat liian mahtipontisia. Tähän harmauteen sopii huomattavasti paremmin Juice Leskisen vuonna 1982 julkaisema kappale ”Virsi”.

 

Tämän kirjoituksen ymmärtämisen kannalta on tärkeää lukea fiktio: ”Taiteiden yö arkkipiispan palatsissa. Agricolan perikunta. vol 8.”

 

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

 

Kirjoitussarjan Agricolan perikunta aikaisemmat osat. Linkit vievät Uuden Suomen puheenvuoroon jossa pääsäset seuraamaan myös keskusteluja joita käydään kommenteissa:

Osa 10. nuorten miesten uusoikeistolaisuus ja Suomen kirkko. 

Osa 9. Konservatiivien vastaisku. Kahdet rattaat ja kärsivällisyys.

Osa 8. Taiteiden yö arkkipiispan talossa.

Osa 7. Kari Mäkinen. Sattumakorpraali.

Osa 6. Ilkka Kantola. Windsorin herttua.

Osa 5. Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan.

Osa 4. Kuinka tuleva arkkipiispan vaali käydään.

Osa 3. Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin.

Osa 2. Vuoden 2030 arkkipiispanvaalin askelmerkit.

Osa 1. Jukka Paarman testamentti

Nuorten miesten uusoikeistolaisuus ja Suomen kirkko. Agricolan perikunta. vol 10.

                            

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon johdossa ja sen viestintätoimistoissa vallitsee parhaillaan hiljainen kauhu. Nyt on paljastanut jotain sellaista, mitä brändityöryhmät eivät kyenneet ennustamaan. Siinä missä nuoret naiset siirtyvät vapaaseen ateismiin ja uususkonnollisuuteen, alle 30-vuotiaiden miesten keskuudessa usko kristinuskon Jumalaan on kääntynyt nousuun.

Tuoreimmat nelivuotiskertomukset (Kirkko epävarmuuksien ajassa) ja katsaukset osoittavat eroja sukupuolten välillä kokea uskonnollisuus. Itä-Suomen yliopiston tutkijoiden havaitsema muutos ei kuitenkaan tapahdu vanhan herätyskristillisyyden muodossa. Tuntuu siltä – tämä ei tietenkään ole Joensuun parametrinpyörittäjien virallinen johtopäätös – että kirkolliseen kenttään on marssimassa amerikkalaisen, sosiaalisen median algoritmien marinoiman ja pitkälti masinoiman uusoikeistolaisuuden riemuvoitto.

Tämä ilmiö on oppikirjaesimerkki järjestelmän itsensä tuottamasta tyhjiöstä. Kun kirkko muovasi itsestään pehmeän ja notkean modernin hyvinvointiviraston – jossa saarnat muuttuivat vailla lakia ja evankeliumia oleviksi kilteiksi puheiksi – se karsi itsestään kaiken yhteyden elämän raakaan todellisuuteen, kurinalaisuuden ja eksistentiaalisen painon. Seuraus on selvä ja se on nähty monessa muussakin yhteydessä: radikalisoituminen alkaa sieltä, mistä selkeys on poistettu.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ekskurssi: Notkea moderni ja kirkon tyhjiö

Puolalaissosiologi Zygmunt Bauman kuvasi nyky-yhteiskuntaa käsitteellä notkea moderni (liquid modernity). Siinä missä vanha, "kiinteä" moderni rakentui pysyville instituutioille, selkeille auktoriteeteille ja yhteisille suurille kertomuksille, notkeassa modernissa kaikki vakiintuneet muodot sulavat. Kaikesta tulee nestemäistä, joustavaa, virtaavaa ja jatkuvassa muutoksessa olevaa. Mikään ei saa olla lopullista tai sitovaa.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko teki Mäkisen kaudelta alkaen tietoisen strategisen valinnan: se päätti mukautua tähän notkeaan moderniin. Säilyttääkseen paikkansa yhteiskunnassa kirkko riisui itsestään kiinteät, kulmikkaat ja liian ehdottomat käsitykset. Se muuttui notkeaksi hyvinvointivirastoksi, jonka kieli muotoiltiin pehmeäksi, inklusiiviseksi ja ketään loukkaamattomaksi viestintäpuheeksi. Kirkko lakkasi olemasta ehdoton totuuden yhteisö ja muuttui joustavaksi palveluorganisaatioksi.

Tässä mukautumisessa piilee kuitenkin notkean modernin suurin paradoksi: notkeus synnyttää ennen pitkää eksistentiaalisen pahoinvoinnin ja turvattomuuden tunteen. Kun mikään ei ole pysyvää, ihminen alkaa janota kiintopisteitä. Kun kirkko tarjoaa nuorille miehille vain notkeaa modernia kiltteyttä ja prosessikaavioita, se tarjoaa heille tyhjää ilmaa. Koska globaali verkko ja sen algoritmit puolestaan tarjoavat hyperkiinteitä, ehdottomia ja patriarkaalisia alakulttuureja, nuoret miehet hakevat ankkurinsa sieltä. Kirkko yritti pelastautua mukautumalla ajan ilmapiiriin, mutta huomaakin nyt, että uusi sukupolvi vaatii siltä kovaa peruskalliota – ja pitää kirkon nykyistä notkeutta pelkkänä heikkoutena ja petoksena.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Nuoret miehet etsivät kristinuskosta kovaa vastavoimaa sirpaleiselle ja pehmeälle nykymaailmalle. He eivät halua osallistua seurakuntahallinnon sisäänpäin lämpiävään työskentelyyn. He hakevat sosiaalisen median kautta amerikkalaista, estetiikaltaan patriarkaalista ja luonteeltaan taistelevaa uskonnollisuutta, joka jakaa maailman ehdottomiin ystäviin ja vihollisiin. Tässä piilee se yhteiskunnallisesti vaarallinen tekijä, joka voi radikalisoida paitsi kirkon päätöksenteon, myös laajemman poliittisen kulttuurin.

Kun nämä nuoret miehet kasvavat aikuisiksi ja ottavat paikkansa kirkolliskokouksen Valhallassa, he eivät tule neuvottelemaan prosesseista, vaan vaatimaan perinteisten käsitysten palauttamista. He tuovat mukanaan Atlantin takaisen polarisaation, jossa uskonto on aseistettu identiteettipolitiikan välineeksi. Kirkko on pelannut itsensä pussiin: se yritti vuosikymmeniä miellyttää urbaaneja liberaaleja, mutta saakin nyt jäsenikseen kiihkeitä konservatiiveja, jotka pitävät kirkon nykyistä johtoa pelkkinä pettureina.

Tämä on uudenlainen, kylmä Götterdämmerung, jumalten hämärä, globaalissa verkossa, jossa algoritmit ruokkivat ehdottomuutta. Kun notkea moderni kohtaa tämän amerikkalaisen reaktion, tuloksena ei ole sopuisa herätys, vaan instituutioiden repeäminen. Kirkko, joka luuli pelastuvansa olemalla kiltti, huomaa olevansa näyttämö sille kaikkein rajuimmalle radikalisoitumiselle.

 

Kirjoituksen soundtrack: Leevi and the Leavings – Kyllikki

Tämän luvun taustalle asettuu suomalaisen melankolian klassikko. Kappaleen kaihoisa tarina kuvaa kirkon nykyistä epätoivoa: laitos on itse kuin se hylätty mies, joka jää yksin kaipaamaan jotakin, mitä se ei pehmeydessään pystynyt tarjoamaan. Tarinan Kyllikki edustaa sitä kadotettua nuorten miesten sukupolvea, joka kyllästyi kirkon sovinnaisuuteen ja lähti etsimään vetävämpää, kovempaa todellisuutta.

He löysivät sen perinteisestä uskosta, jossa puhutaan vielä suoraan synnistä ja armosta. He eivät jääneet rippikoulussa opetettuun liirumlaarum-uskonnollisuuden ja arkisten raamistuntien maailmaan, vaan lähtivät etsimään ja syventymään pyhään kirjaan huomattavasti syvällisemmin. Annetaapas Kyllikin soida ja melankolisoida.

Tämän kirjoituksen ymmärtämisen kannalta on tärkeää lukea fiktio: ”Taiteiden yö arkkipiispan palatsissa. Agricolan perikunta. vol 8.”

 

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

 

Kirjoitussarjan Agricolan perikunta aikaisemmat osat. Linkit Uuden Suomen puheenvuoroon jossa köydään kommenteissa keskustelua kustakin kirjoituksesta:

Osa 9. Konservatiivien vastaisku. Kahdet rattaat ja kärsivällisyys.

Osa 8. Taiteiden yö arkkipiispan talossa.

Osa 7. Kari Mäkinen. Sattumakorpraali.

Osa 6. Ilkka Kantola. Windsorin herttua.

Osa 5. Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan.

Osa 4. Kuinka tuleva arkkipiispan vaali käydään.

Osa 3. Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin.

Osa 2. Vuoden 2030 arkkipiispanvaalin askelmerkit.

Osa 1. Jukka Paarman testamentti

Konservatiivien vastaisku, kahdet rattaat ja kärsivällisyys. Agricolan perikunta. vol 9.

                                 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäinen jännite on taas nousemassa kohti kriittistä pistettä syksyn seurakuntavaalien alla. Entisen dogmatiikan professorin Miikka Ruokasen tämänvuotisten pelinavausten myötä kirkollinen kenttä näyttäytyy repaleisena, mutta pinnan alla kypsyy tarkkaan harkittu konservatiivien vastaisku.

 

Kyseessä ei ole suoraviivainen kapina, vaan pitkälle aikavälille rakennettu, syvää kärsivällisyyttä vaativa strategia. Näyttää siltä, että Ruokanen tarjoaa rivien välistä – ja varmaankin täysin tietämättään – toimintaohjeen, jonka herätysliikkeet voivat helposti omaksua. Hän kehottaa ottamaan oppia kirkon eräästä sisäisestä maailmasta, eikä hän ole ehkä itse ymmärtänyt, mihin se voi johtaa. Sisäisellä maailmalla tässä tarkoitetaan lestadiolaisuuden pääuomaa, SRK-lestadiolaisuutta. He ovat mukautuneet kirkon toimintaan ja hyväksyvät pelisäännöt eläen kuitenkin omassa sisäisessä maailmassaan.

 

Vastaiskun ytimessä on tietoinen taktiikka ajaa kaksilla rattailla: ollaan mukana rakenteissa, mutta vetäydytään hengellisestä yhteisöstä. Luterilaisen Suomen hengelliselle taistelukentälle syntyi vuonna 2013 itsenäinen organisaatio, Lähetyshiippakunta, joka tarjoaa perinteisen virkakäsityksen kannattajille oman suojatun tilan ilman muodollista irtautumiskapinaa. Perinteinen konservatiivinen kenttä ei kuitenkaan aio seurata tätä mallia vapaaehtoisesti. Kirkosta eroaminen merkitsisi taloudellisten resurssien, tilojen ja hallinnollisen vaikutusvallan luovuttamista kokonaan liberaalille enemmistölle. Siksi strategiana on säilyttää virallinen jäsenyys, äänestää kurinalaisesti vaaliliittojen kautta ja varmistaa edustus kirkkovaltuustoihin.

 

Kirkossakäyntiin liittyvän ongelman voi ratkaista yksinkertaisella ja luovalla tavalla. Kuskinvalinta on hengellisessä elämässä hyvin yleistä: jokainen kirkkokansan jäsen voi valita paikan, jossa messuun osallistuu, aivan samalla tavalla kuin taksijonostakin voi vapaasti valita mieleisensä auton ja kuljettajan. Koska Lähetyshiippakunnan messuja on harvassa, kelpaa konservatiiville emokirkon alttarilla miespappi kuin miespappi. Tavallinen kansankirkon pappi kelpaa, eikä omaa järjestöleimaa tarvita, kunhan sakramentin toimittajan sukupuoli täyttää vaatimukset. Luottamushenkilöpaikoilla istutaan päättämässä yhteisistä varoista ja käyttämässä järjestelmällisesti valtaa, mutta paikallisseurakuntaan ei sitouduta kokonaisvaltaisesti. Eletään omassa tiiviissä hengellisessä piirissä: ollaan mukana koneistossa, mutta ei osana yhteisöä.

 

Tässä skenaariossa Ruokanen näyttäytyy periaatteessa arvovaltaisena, aidon hyväntahtoisena, mutta ehkä hieman koomisena hahmona – eräänlaisena surullisen hahmon kirkkoritarina. Pohjimmiltaan hän kantaa vilpittömästi huolta isiensä kirkon hajoamisesta ja toivoo jotain hyvää. Ruokasen lanseeraama ”radikaali suvaitsevaisuus” ja vetoomukset herätysliikkeille perustuvat puhtaaseen idealismiin. Historia kuitenkin osoittaa, että sovinnonantajille ja hyväntahtoisille henkilöille käy monesti huonosti raadollisissa valtataisteluissa. Kirkkopolitiikan todellisuudessa konservatiivinen kenttä poimii hänen teksteistään vain itselleen hyödylliset taktiset aseet ja hylkää Ruokasen aidosti toivomat teologiset kompromissit.

 

Opillisen ykseyden muretessa jää jäljelle vain valtapeli, jossa organisoitunut vähemmistö voi käyttää järjestelmää hyväkseen. Jos kirkolla olisi strateginen tilannehuone, siellä kenties vihdoin ymmärrettäisiin nämä rakenteelliset ongelmat. Mutta olisiko tuohon tilannehuoneeseen edes tarjolla kunnollisia vastastrategioita, ja vaikka sellainen luotaisiinkin, olisiko sille enää ketään toteuttajaa?

Tämän kirjoituksen ymmärtämisen kannalta on tärkeää lukea fiktio: ”Taiteiden yö arkkipiispan palatsissa. Agricolan perikunta. vol 8.”

Kirjoituksen soundtrack:

The Alan Parsons Project – Sirius / Eye in the Sky

Tämän luvun taustalle sopii ajaton klassikko, jonka kylmä, hypnoottinen ja kellontarkka syke johdattaa kuulijan suoraan strategisen tarkkailun ja peliteorian maailmaan. Se on musiikillinen kuvaus tilanteesta, jossa ihanteet väistyvät ja katse kiinnittyy pelkkiin siirtoihin laudalla – siihen, miten asioita seurataan matkan päästä, odottaen kärsivällisesti oikeaa hetkeä. Siispä Eye in the Skye.

Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Aikaisemmat osat. Tässä linkit Uuden Suomen Puheenvuoroon jossa käydään keskustelua jokaisesta kirjoituksesta kommenteissa.:

Osa 8. Taiteiden yö arkkipiispan talossa.

Osa 7. Kari Mäkinen. Sattumakorpraali.

Osa 6. Ilkka Kantola. Windsorin herttua.

Osa 5. Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan.

Osa 4. Kuinka tuleva arkkipiispan vaali käydään.

Osa 3. Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin.

Osa 2. Vuoden 2030 arkkipiispanvaalin askelmerkit.

Osa 1. Jukka Paarman testamentti

Taiteiden yö arkkipiispan talossa. Agricolan perikunta. vol 8.

Kirjoittajan huomautus: Tässä tekstissä on kyse kerronnallisesta fiktiosta ja kehyskertomuksesta. Vaikka Turun ja Suomen arkkipiispan henkilöllisyys on reaalimaailmassa tiedossa, tarinan arkkipiispa ei ole sidottu yksityishenkilöön vaan itse virkaan, sen velvoitteisiin ja symboliseen asemaan. Arkkipiispa edustaa tässä fiktion puitteissa kirkon ylintä johtajuutta, kirkolliskokouksen johtajaa ja instituutioonsa sidottua keulakuvaa niin kotimaassa kuin ulkomailla.

 

Turun Taiteiden yö velloo Aurajoen rannoilla kiihkeänä ja levottomana. Kun kääntyy Hämeenkadulta ja Tuomiokirkon kulmalta kohti Piispankatua, joutuu outoon historian ja nykyhetken törmäyskurssiin. Åbo Akademin ja Juridicumin valot loistavat, ja ravintola Gräddan pihalta kantautuu ruotsinkielisen väen iloinen puheensorina, kotoisa ruotsin kieli ja lasien kilinä – elävä, juhliva Turku, joka tuntuu elävän täysin omassa rytmissään. Ja sitten on Agricolan katu. Se on hämmästyttävän lyhyt ja kapea kuja, aivan kuten on käynyt sille perinnöllekin, jota se nimeään kantamalla edustaa.

 

Tämän lyhyen kadun varrella seisoo arkkipiispan palatsi, mysteerinen ja yksinäinen erakkolinnake taiteiden yön humussa. Se tuntuu juhlivan kaupungin keskellä täysin irrationaaliselta saarekkeelta. Taloon tehtiin jo parikymmentä vuotta sitten valtava, monimutkainen ja kallis remontti. Se piti paaluttaa kellarista alkaen, jotta vuosisatainen kivimassa ei vajoaisi Turun mutaiseen maaperään. Se on osuva kuva koko laitoksesta: rakenteet on paalutettu kalliisti pystyyn jo vuosikymmeniä sitten, mutta talo itsessään eristäytyy yksinäiseksi linnakkeeksi, kun muu maailma ympärillä juhlii ja velloo omassa tahdissaan.

 

Palatsin itäisen puolen parvekkeelle asti kantautuu mekastavan nuorison huuto, pussikaljatölkkien rusahdukset ja katuesiintyjien sirpaleinen musiikki – sekulaarin kaupungin levoton syke, joka tuntuu tunkeutuvan väkisin iholle. Sisällä työhuoneessa, norsunluunvärisen lampun valokeilassa, pöydällä makaa neljä erillistä pamflettitekstiä. Arkkipiispa on juuri lukenut ne kaikki, ja niiden jättämä viileä diagnoosi kiertää hänen sisuksissaan kuin fyysinen kipu. Ne ovat lukuja tulevasta, diagnooseja tästä uudesta dynastiasta – Agricolan perikunnasta – jonka korkeimmaksi valvojaksi kohtalo on hänet asettanut.

 

Arkkipiispa hieroo väsyneitä silmiään ja astuu parvekkeelle, jo hieman pimentuvään elokuiseen iltaa ja viileyteen jossa on jo hieman syksyn elementtejä. Ensimmäinen pamfletti, Konservatiivien vastaisku, on jättänyt hänet mieteliääksi. Hän tietää, että marraskuun vaaleissa kulissien takana pelataan kylmää peliä. Väitteet siitä, että herätysliikkeet ovat oppineet ajamaan kaksilla rattailla – istumaan luottamushenkilöpaikoilla päättämässä yhteisistä rahoista mutta vetäytymään kokonaan yhteisestä hengellisestä elämästä – kirvelevät. Ajatus siitä, että Lähetyshiippakunta on luonut heille suojatun tilan, jossa vain sakramentin toimittajan sukupuolella on väliä, tekee kirkon omista alttareista pelkkiä taksijonoja. Nyt hän joutuu kysymään itseltään, millaisen hajoavan valtakunnan hän saa vaalien jälkeen johdettavakseen, jos kirkko muuttuu pelkäksi tekniseksi hallintorungoksi ilman yhteistä sydäntä.

 

Katse hakeutuu joen rannassa parveileviin ihmismassoihin. Pamfletti nuorten miesten uusoikeistolaisuudesta herättää syvimmän sielunhoidollisen murheen. Brändityöryhmät ja kirkon notkeat viestintätoimistot olivat vuosia yrittäneet miellyttää moderneja urbaaneja liberaaleja, mutta olivatkin tuottaneet hengellisen tyhjiön. Moni kirkon johtohenkilö pohtii ahdistuneena, miten näiden sosiaalisen media algoritmien marinoimien nuorten miesten sielut voisi enää pelastaa ja palauttaa vanhan, turvallisen kansankirkon helmaan. Nämä uudet tulijat eivät halua perinteistä herätyskristillisyyden nöyryyttä; he etsivät kristinuskosta kovaa, patriarkaalista vastavoimaa, ja arkkipiispa vaistoaa alitajunnan pelolla sen jumalattoman pimeyden ja Atlantin takaisen polarisaation, joka tulee vallitsemaan tulevissa kirkolliskokouksissa. Kun nämä uudet taistelijat nousevat vaatimaan ehdotonta dogmaattista paluuta, kirkolliskokouksen salista tulee heidän oma Valhallansa.

 

Älypuhelin soi soi, mutta arkkipiispa ei hievahda. Taiteiden yön valot välkkyvät joen pinnassa, ja hän vetää piispanristiään sormien välissä. Hän tietää, että nämä neljä pamflettia – jotka esitellään tämän kirjoitussarjan seuraavissa luvuissa – ovat se todellisuus, jonka keskellä hän seisoo. Ilmassa on syksyn elementtien lisäksi murtuman tuntua, uuden dynastian tulikoe, ehkä totaalinen tappio. Tässä ollaan, eikä muuta voida.

 

Kirjoituksen Soundtrack: W. A. Mozart – Requiem: Confutatis.

YouTubesta esitys löytyy hakemalla Mozart Requiem Confutatis. Roo. Tämän tekstin draaman ja pimenevän elokuun illan syventäjäksi liittyy Wolfgang Amadeus Mozartin sielunmessun, Requiemin, osa Confutatis, joka sitoo luvun sisäisen reaalipoliittisen paineen yhteen harvinaisen osuvasti. Osa alkaa rajun synkkänä, kurinalaisena ja iskevänä miesten kuorokohtauksena, joka ilmentää pöydällä makaavien pamflettien julmaa diagnoosia ja uusoikeistolaisten nuorten miesten taistelevaa henkeä. Heti tämän jälkeen musiikki kuitenkin muuttuu naisäänten herkäksi, miltei anovaksi ja hauraaksi kuvioksi, aivan kuten teksti kuvaa kirkon kielellistä ja henkistä pehmenemistä sekä emotionaalista terapiapuhetta.

Kuoron laulamat sanat Confutatis maledictis, flammis acribus addictis eli tuomitut vaiennettuina ja heitettyinä liekkien ruoaksi maalaavat esiin juuri sen institutionaalisen ja teologisen murtuman, jonka keskellä yksinäinen arkkipiispa parvekkeellaan seisoo. Teoksen loppuosa hiipuu lopulta alistuneen hiljaiseksi huokaukseksi, joka vastaa täydellisesti luvun viimeisiä sanoja siitä, kuinka tässä ollaan eikä muuta voida. John Rommereinin johtaman esityksen säälimätön tempo ja jylhä kurinalaisuus tekevät tästä tekstin tunnelmasta viiltävän fyysisen kokemuksen. Siispä Confutatis.

 

Julkaisun kuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

 

Osa 7. Kari Mäkinen. Sattumakorpraali.

Osa 6. Ilkka Kantola. Windsorin herttua.

Osa 5. Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan.

Osa 4. Kuinka tuleva arkkipiispan vaali käydään.

Osa 3. Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin.

Osa 2. Vuoden 2030 arkkipiispanvaalin askelmerkit.

Osa 1. Jukka Paarman testamentti

Agricolan perikunta. vol 7. Kari Mäkinen. Sattumakorpraali.

Keijo Korhosen kirjassa sattumakorpraali on hyvä määritelmä siitä mitä käsitteellä tarkoitetaan. On kuitenkin hyvä kerrata alkuun ja vähän perusteellisemmin mitä Korhonen teki. Sanotaan asia vaikka seuraavasti. Suomen armeijassa kuten armeijoissa yleensäkin tarvitaan päällysmiehiä, isompia ja pienempiä. 

Pieni osa jokaisesta ikäluokasta on aina koulutettu upseereiksi ja vähän suurempi joukko aliupseereiksi. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä että noin kolmeakymmentä sotilasta kohden tarvitaan yksi upseeri ja kahdeksaa sotilasta kohden aliupseeri. Aliupseerit on koulutettu samassa joukko-osastossa johon on tultu palvelusta suorittamaan ja upseerit ovat jo pitkään saaneet koulutusta Haminan reservi-upseerikoulussa. Varusmiesten johtajaominaisuuksia kartoitetaan ja arvioidaan jo alusta alkaen. 

Legenda sattumakorpraalista syntyi jo kauan sitten, mahdollisesti ennen suuria sotia vuosina 1939-1945. Yksinkertaisesti sanottuna väitettiin että joissain joukko-osastoissa reservinaliupseerikouluun määrättiin hyviä johtamis-ominaisuuksia omaavien lisäksi yksi henkilö pilan päiten ja jopa arpomalla. Hän tuli sitten takaisin koulutuksesta korpraalina ja saattoi saada alikessun jämätkin ja joskus yletä jo varusmiesaikana kersantiksi. Eli jotkut pilanpäiten koulutukseen joutuneet osoittivatkin oikein hyviä pomotusominaisuuksia elleivät jopa parempia kuin ne jotka olivat natsoja hinkumalla hinkuneet. Keijo Korhonen katsoi joutuneensa ulkoministeriksi lähinnä vahingossa kun oli oikea mies oikeaan aikaan väärässä paikassa ja nimittää itseään sen vuoksi sattumakorpraaliksi. Korhonen sai olla ulkoministerinä 229 päivää. Mutta voiko piispaksi joutua tavallaan sattumalta ja olla sitten kirkollinen sattumakorpraali?

Suomen kirkon historian piispoista voidaan yhtä henkilöä pitää lähinnä sattuma-korpraalina. Kyseessä on Turun piispana ja arkkipiispana toiminut Kari Mäkinen. Sattumaa Mäkisen osalta oli lähinnä hänen tulonsa Turun piispaksi. Toinen näytös  eli arkkipiispanvaali oli sitten pakollinen ratkaisu. 

Vuoden 2005 Turun piispan vaali käytiin Ilkka Kantolan eron jälkitunnelmissa. Arkkihiippakuntaan ei ollut ulkopuolelta kovin innokkaita hakijoita. Ulvilan kirkkoherra Mäkisen kanssa tiukimmin kilpaillut Seppo Rissanen oli sentään arkkihiippakunnan miehiä ja vieläpä Åbo akademin suomi-poikia ja oli toiminut Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1995-2001. Monien hämmästykseksi Mäkinen pystyi voittamaan Rissasen toisella kierroksella äänin 403-372. Mäkinen herätti vastustusta ja muutama kirkkoherranvaaleissa pettynyt viranhakija ja joku viran lopulta saanutkin oli tuohtunut ikihyviksi Mäkisen lausunnoista hänen toimiessaan tuomiokapitulin pappisasessorina. Mäkinen jakoi mielipiteitä jo tuolloin.

Mäkisen hengellisyyden laadusta puhuttiin negatiiviseen sävyyn. Rissanen herätti myös vastustusta omalla tavallaan. Joidenkin oli vaikea sulattaa miehen olemusta. Kaikki on tietysti kiinni tulkitsijan näkökulmasta mutta monen mielestä hän oli pöyhkeä ja liian mahtipontinen, eikä ymmärrä kirkkoherran elämää vaikka oli itse ollut kirkkoherrana. Kirkkoherrojen mielipiteet vaikuttivat vielä takavuosi-kymmeninä paljon muiden pappien äänestyskäyttätymiseen. Ensimmäisellä kierroksella oli peräti 7 ehdokasta ja ääniä annettiin 804. Toisella kierroksella äänesti vain 775. Yhteensä äänioikeutettuja oli 840. Vaalin tulos oli tiukka ja moni valitteli hyvän ehdokkaan puutetta ja tuloksen sanottiin olevan arpapeliä ja äänestykseen saatettiin lähteä lantinheittoperiaatteella.  

Mäkisestä tuli siis piispa. Jotkun hänen rovastikuntakolleegoistaan Porin ja Ulvilan seuduilta varoittelivat eteläisempiä kolleegoitaan Mäkisestä: ”Varautukaa sitten siihen että se mies ei pidä mielellään hartauksia tullessaan seurakuntiinne vierailulle.” Mitään varsinaisia tilastoja asiasta ei koskaan tehty joten yksittäiset havainnot eivät tietenkään anna asiasta riittävää kuvaa.

Turun piispana Mäkinen joutui hankaliin tilanteisiin. Milloin piti selvitellä jonkin seurakunnan tulehtunutta tilannetta. Naispappeuskysymyksen suhteen käytiin yksi tiukka ottelu. Vuonna 2007 Vammalan seurakunnassa kiisteltiin asiasta. Seurakunnassa oli kahdeksan pappia joista kaksi oli naisia. Kuudesta miehestä naispapin kanssa yhteistyöstä kieltäytyviä pappeja oli kaksi. Mäkisen sanottiin tulleen Vammalaan määrätietoisena ja entistä määrätietoisempana hän sieltä lähti.   Kieltäytyjille ei ollut sijaa seurakunnassa.

Mäkistä nimiteltiin myös lahtariksi mutta ei suinkaan siksi että hän otti luulot pois naispappeutta vastustavilta. Kirjallisuusmies ja esteetikko Mäkinen oli aikoinaan tehnyt kirkkohistorian alaan liittyvän väitöskirjan kirjailijaryhmä Tulenkantajiin liittyen. Tutkimus kantoi nimeä ”Unelma jälkikristillisestä kulttuurista ja uskon-nosta: Tulenkantajien oppositio kansankirkollista arvomaailmaa vastaan 1924–1930.” Ennen piispaksi tuloaan Mäkinen oli kuitenkin perehtynyt arkkihiippa-kunnan tuomiokapitulin työntekijänä seurakuntien historiaan ja hänellä oli selkeä näkemys siitä mitä piti tehdä. Hänen johdollaan alettiin yhdistelemään pieniä seurakuntia isompiin ja nimitys ”lahtari” juonsi alkunsa juuri tästä. Arkkipiispa-kautenaan Mäkinen yritti sitten mahdotonta eli Turun ja Kaarinan seurakunta-yhtymän seurakuntajakojen muuttamista. Kaksi vuotta ja lukemattomia kokouksia istuttiin asian tiimoilta mutta lopulta arkkipiispa joutui pettymään taistelussaan. Turun kirkkoherrat asettuivat kovaan vastahankaan. 

Jos Mäkisen kautta Turun piispana arvioidaan niin hän selviytyi siitä kohtuul-lisesti ja jos hän joutui olemaan kova naispappeuden vastustajia kohtaan niin hän toimi vain kuten pitikin. Joku ratkaisu asiassa piti saada ja paluuta vanhaan ei enää ollut. Seurakuntaliitosten suhteen Mäkinen oli jopa aikaansa edellä. Mäkistä pidettiin jopa hyvänä kuuntelijana ja hänellä oli vastaanotto määräajoin myös hiippakunnan toisessa isossa kaupungissa eli Porissa. Hän oli onnistunut voitta-maan monen epäilijän ja vähättelijän luottamuksen. 

Kun Jukka Paarman kausi arkkipiispana kääntyi lopuilleen kiinnittivät monet jo katseensa Kari Mäkiseen. Turun arkkihiippakunnan pappien pitäessä kokoustaan Ruissalossa lokakuussa 2009 pyysi joukko kirkkoherroja ja luottamushenkilöitä Mäkistää juhlallisesti ehdokkaaksi arkkipiispan vaaliin Turun Mikaelin kirkon käytävällä jonne hänet oli pyydetty tulemaan. Mäkinen oli hämmentynyt ja hänen ensimmäiset sanat olivat: ”Mutta kun tarkoitukseni on puolustaa vähemmistöjä parisuhdekysymyksessä.” Sitten hän oli tovin hiljaa ja jatkoi valitellen huonoa kielitaitoaan todeten ”I do not speak english very well.” Kuitenkin hän lupasi harkita asiaa ja ilmaisi myöhemmin suostumuksensa. Saiko kirkko arkkipiispan joka puhui tankero-englantia vai vähättelikö mies itseään? Mäkinen otti itseään niskasta kiinni ja aloitti kielitaitonsa parantamisen kunhan oli ensi voittanut vaalin.

Mäkinen sai ensimmäisellä kierroksella enimmät äänet ja voitti lopulta Miikka Ruokasen kahden miehen taistossa toisella kierroksella äänin 593–582. Toisella kierroksella annettiin 27 ääntä enemmän kuin ensimmäisellä. Kirkon pää-äänenkannattajana esiintyvä KOTIMAA-lehti saattoi vaalin jälkeen puhua juttunsa otsikossa yhdentoista äänen arkkipiispasta.

Peli ratkesi jo ensimmäisen kierroksen tulosten tullessa julki. Ruokasen kannattajaryhmän ydinhahmojen ollessa ruokailemassa Miikan kanssa eräässä turkulaisessa ravintolassa, pöytään alkoi virrata tietoja kulissien takaisista ryhmittymisistä. Sosiaalidemokraatit olivat asettumassa toisella kierroksella Mäkisen taakse. Käytännössä tämä tarkoitti Ilkka Kantolan vaaliorganisaatiota ja tukihenkilöitä, jotka olivat aiemmin vieneet Kantolan eduskuntaan. Tähän verkostoon kuului runsaasti kirkollisia vaikuttajia kirkkoneuvostoissa ja -valtuustoissa, ja merkittävä osa heistä oli myös arkkipiispan vaalin virallisia valitsijoita. Samaan aikaan ravintolaan kiiri kuitenkin tieto siitä, että vapaamuurarit olivat puolestaan asettumassa toisella kierroksella Ruokasen puolelle.

Tuo iltapäivä paljasti varsin raadollisesti sen, millaista peliä ja mitä poliittisia sekä yhteiskunnallisia vaikuttajavoimia arkkipiispan vaaleissa todellisuudessa käytetään. Ilkka Kantolan vaaliorganisaatio kävi toisella kierroksella valtavaa, laajaa ja aggressiivista loppukampanjaa, jonka aikana Ruokasta mustamaalattiin todella pahasti. Torjuntataistelu Miikka Ruokasta vastaan oli kuitenkin lopulta voitettu tämän verkoston ahkeralla ja säälimättömällä työllä kaikkialla hiippakunnassa.

Olisi tietysti ollut mielenkiintoista nähdä millaiset kotipaikkaoikeudet ja reservaatit dogmatiikan professori olisi onnistunut järjestämään konservatiiveille Suomen kirkossa ja arkkihiippakunnassa. Ruokanen oli itsenäisyyden aikana kolmas dogmatiikan professori, joka yritti arkkipiispaksi, ja hän pääsi hyvään seuraan Pietilän ja Tiililän kanssa. Voitto oli Mäkiselle hetken lohtu, sillä tämän jälkeen alkoivat vaikeudet.

Mäkinen tuli tunnetuksi arkkipiispakaudellaan irtiotoistaan jotka koskivat tasa-arvoista avioliittokäsitystä ja siitä käytävää keskustelua. Mäkinen piti sen mitä oli luvannut häntä ehdolle pyytämään tulleelle joukolle. Tätä kirjoitettaessa Mäkisen aika on jo ohitse ja hän ei esiinny julkisuudessa mutta hänet muistetaan. Mäkisen aika muokkasi mielipiteitä ja ne jyrkkenivät puoleen jos toiseen. Herääkin lopulta kysymys mistä on kyse. 

Kirkon muodostavat lopulta siihen kuuluvat ihmiset ja he voivat muuttaa järjestyksen perinpohjaisesti jos vain haluavat. Lause kirkon avioliittokäsitteen määritteleminen tapahtuu kirkon omista perusteista käsin on kummallinen. Kirkon perusteet arvioida omaa avioliittokäsitystään nähdään yhä enenevämmässä määrin muinoin keksittynä jäykkänä ja yksipuolisena oppirakennelma. Nykyinen avioliittoinstituutiokaan ei ole kovin vanha. Avioliittoon vihkiminen nähdään  ensisijaisesti yhteiskunnallisena ja juridisena toimenpiteenä. Pappi hoitaa siinä yhteiskunnan antamaa tehtävää, jonka tuloksena syntyy mitä syntyy onnellinen tai vähemmän onnellinen yhteiselämä. Monen mielestä kirkollinen vihkiminen on hassu ja epämääräinen ilmaus. Kirkon monopolivaatimusta ei myöskään nähdä enää tähän aikaan kuuluvana. Internetistä löytyy paljon aivan tavallisten ihmisten tähän liittyvää pohdintaa vaikka seuraavaan tyyliin: ”Kirkollista ja hengellistä toimituksessa ovat rukoukset, raamatunluvut, virret (jos niitä ylipäätään veisataan) ja siunaukset. No, onhan kysymyksessä se ”Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa”, mutta eivätkö ihmiset ole aina Jumalan edessä, myös maistraatissa naimisiin mennessä?”

Lausunnoillaan Mäkinen sai aikaan hämmennystä kirkon ulkomaansuhteissa ja hän ei ollut kovin kiinnostunut oppikeskusteluista Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Venäläiset vetivät niinsanotusti herneet nenäänsä ja kysyivät jossain vaiheessa yksikantaan onko Suomen kirkon avioliittonäkemys muuttunut. Lopulta toiset joutuivat vakuuttamaan Moskovan patriarkaatille että muutosta ei ole tapahtunut ja kautta rantain antamaan ymmärtää että kyse on Mäkisen omasta henkilökohtaisesta kannanotosta.

Viimeistään Mäkisen kauden alussa olisi pitänyt puuttua kirkon rakenteisiin ja sen mammuttitautiin. Sattumakorpraalin arvo tullaan ymmärtämään paremmin vasta tulevaisuudessa. Mahdottoman edessä ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja. Jotain kertoo miehen vetäytyminen heti kun se oli mahdollista. Mäkinen jäi eläkkeelle olleessaan 63 vuoden, neljän kuukauden ja 26 päivän ikäinen. Eläkepäivillä Mäkinen on ollut mukana mm. mukana saamelaisten totuus-, ja sovintokomissiossa. 

Vuonna 2010 nähtiin miten jonotusjärjestelmä toimii. Sehän syntyi siis silloin, kun Turun arkkihiippakuntaan tehtiin toinen piispan virka. Turussa oli 2010 tilanne, jossa oli kaksi piispaa, arkkipiispa ja Turun piispa. Turun arkkihiippakunnan vallitsi jo Kantolan lähdön jälkeen tietynlainen kykypula. Kaikki odottivat Kantolasta uutta arkkipiispaa, ja tuossa tilanteessa tuskin kukaan Turun arkkihiippakunnan pappi tai kirkkoherra olisi lähtenyt haastamaan Kantolaa, haastaja olisi tullut muualta. Oltiin tilanteessa, jossa ei ollut ketään vahvaa kirkkoherraa tai sen sellaisen kaliiperin kirkkoherraa, joka olisi ollut Kantolan veroinen. 

Mäkinen oli vuonna 2010 ihan looginen valinta. Hän oli ollut aikanaan hyvän kirkkoherran maineessa. Hän oli ollut Turun tuomiokapitulin asessorina ja piispana. Tämä kaikki vaikka myönnettiin, että teologiselta painoarvoltaan Mäkinen oli kovin kevyt henkilö.

Kantolan jälkeen oli syntynyt tyhjiö. Tyhjiö, jossa Mäkinenkin näytti piispakandidaatilta. Kuvaannollista tuossa Turun piispanvaalissa Kantolan jälkeen oli se, että haastaja tuli ulkopuolelta. Rissasta monet kirkkoherrat ja papit eivät todellakaan ottaneet vakavasti hänen persoonaansa vuoksi. Vuoden 2010 arkkipiispanvaalissa hän oli henkilö, joka pystyi vetoamaan konservatiiviseen siipeen oikein hyvin. Mutta sitten tuo häntä vastaan tehty torjuntataistelu ja se, että toisella kierroksella annettiin enemmän ääniä kuin ensimmäisellä kierroksella, kuvaa jotain. 

Historia ei antanut näyttää, mitä Ruokanen olisi voinut arkkipiispana tehdä ja miten hän olisi viihtynyt Turussa. Hallinnolliselta kannalta Ruokasen tilannetta katsellen voidaanpa sanoa, että arkkipiispaksi tulon jälkeen hänellä olisi ollut kyllä melkoinen kuuria kesytettävänään Turussa ja myöskin kirkkohallituksen kokouksissa. Kuurialla tässä viittaamme ylipäätänsä organisaatioon tai joukkoon, joka johtaa jotain organisaatiota kirkossa, oli sitten kysymys Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulista tai evankelisluterilaisen kirkon kirkkohallituksesta. Kun käytämme tässä termiä kuuria, niin sillä viittaamme tietysti katolisen kirkon ylimpään johtoryhmään neuvostoon, jota johtaa paavi. Ja paaveillahan on joskus todella ollut hankalaa itsepäisten kuurioiden kanssa.

Julkaisun kuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.