Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäinen jännite on taas nousemassa kohti kriittistä pistettä syksyn seurakuntavaalien alla. Entisen dogmatiikan professorin Miikka Ruokasen tämänvuotisten pelinavausten myötä kirkollinen kenttä näyttäytyy repaleisena, mutta pinnan alla kypsyy tarkkaan harkittu konservatiivien vastaisku.
Kyseessä ei ole suoraviivainen kapina, vaan pitkälle aikavälille rakennettu, syvää kärsivällisyyttä vaativa strategia. Näyttää siltä, että Ruokanen tarjoaa rivien välistä – ja varmaankin täysin tietämättään – toimintaohjeen, jonka herätysliikkeet voivat helposti omaksua. Hän kehottaa ottamaan oppia kirkon eräästä sisäisestä maailmasta, eikä hän ole ehkä itse ymmärtänyt, mihin se voi johtaa. Sisäisellä maailmalla tässä tarkoitetaan lestadiolaisuuden pääuomaa, SRK-lestadiolaisuutta. He ovat mukautuneet kirkon toimintaan ja hyväksyvät pelisäännöt eläen kuitenkin omassa sisäisessä maailmassaan.
Vastaiskun ytimessä on tietoinen taktiikka ajaa kaksilla rattailla: ollaan mukana rakenteissa, mutta vetäydytään hengellisestä yhteisöstä. Luterilaisen Suomen hengelliselle taistelukentälle syntyi vuonna 2013 itsenäinen organisaatio, Lähetyshiippakunta, joka tarjoaa perinteisen virkakäsityksen kannattajille oman suojatun tilan ilman muodollista irtautumiskapinaa. Perinteinen konservatiivinen kenttä ei kuitenkaan aio seurata tätä mallia vapaaehtoisesti. Kirkosta eroaminen merkitsisi taloudellisten resurssien, tilojen ja hallinnollisen vaikutusvallan luovuttamista kokonaan liberaalille enemmistölle. Siksi strategiana on säilyttää virallinen jäsenyys, äänestää kurinalaisesti vaaliliittojen kautta ja varmistaa edustus kirkkovaltuustoihin.
Kirkossakäyntiin liittyvän ongelman voi ratkaista yksinkertaisella ja luovalla tavalla. Kuskinvalinta on hengellisessä elämässä hyvin yleistä: jokainen kirkkokansan jäsen voi valita paikan, jossa messuun osallistuu, aivan samalla tavalla kuin taksijonostakin voi vapaasti valita mieleisensä auton ja kuljettajan. Koska Lähetyshiippakunnan messuja on harvassa, kelpaa konservatiiville emokirkon alttarilla miespappi kuin miespappi. Tavallinen kansankirkon pappi kelpaa, eikä omaa järjestöleimaa tarvita, kunhan sakramentin toimittajan sukupuoli täyttää vaatimukset. Luottamushenkilöpaikoilla istutaan päättämässä yhteisistä varoista ja käyttämässä järjestelmällisesti valtaa, mutta paikallisseurakuntaan ei sitouduta kokonaisvaltaisesti. Eletään omassa tiiviissä hengellisessä piirissä: ollaan mukana koneistossa, mutta ei osana yhteisöä.
Tässä skenaariossa Ruokanen näyttäytyy periaatteessa arvovaltaisena, aidon hyväntahtoisena, mutta ehkä hieman koomisena hahmona – eräänlaisena surullisen hahmon kirkkoritarina. Pohjimmiltaan hän kantaa vilpittömästi huolta isiensä kirkon hajoamisesta ja toivoo jotain hyvää. Ruokasen lanseeraama ”radikaali suvaitsevaisuus” ja vetoomukset herätysliikkeille perustuvat puhtaaseen idealismiin. Historia kuitenkin osoittaa, että sovinnonantajille ja hyväntahtoisille henkilöille käy monesti huonosti raadollisissa valtataisteluissa. Kirkkopolitiikan todellisuudessa konservatiivinen kenttä poimii hänen teksteistään vain itselleen hyödylliset taktiset aseet ja hylkää Ruokasen aidosti toivomat teologiset kompromissit.
Opillisen ykseyden muretessa jää jäljelle vain valtapeli, jossa organisoitunut vähemmistö voi käyttää järjestelmää hyväkseen. Jos kirkolla olisi strateginen tilannehuone, siellä kenties vihdoin ymmärrettäisiin nämä rakenteelliset ongelmat. Mutta olisiko tuohon tilannehuoneeseen edes tarjolla kunnollisia vastastrategioita, ja vaikka sellainen luotaisiinkin, olisiko sille enää ketään toteuttajaa?
Tämän kirjoituksen ymmärtämisen kannalta on tärkeää lukea fiktio: ”Taiteiden yö arkkipiispan palatsissa. Agricolan perikunta. vol 8.”
Kirjoituksen soundtrack:
The Alan Parsons Project – Sirius / Eye in the Sky
Tämän luvun taustalle sopii ajaton klassikko, jonka kylmä, hypnoottinen ja kellontarkka syke johdattaa kuulijan suoraan strategisen tarkkailun ja peliteorian maailmaan. Se on musiikillinen kuvaus tilanteesta, jossa ihanteet väistyvät ja katse kiinnittyy pelkkiin siirtoihin laudalla – siihen, miten asioita seurataan matkan päästä, odottaen kärsivällisesti oikeaa hetkeä. Siispä Eye in the Skye.
Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.
Aikaisemmat osat. Tässä linkit Uuden Suomen Puheenvuoroon jossa käydään keskustelua jokaisesta kirjoituksesta kommenteissa.:
Osa 8. Taiteiden yö arkkipiispan talossa.
Osa 7. Kari Mäkinen. Sattumakorpraali.
Osa 6. Ilkka Kantola. Windsorin herttua.
Osa 5. Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan.
Osa 4. Kuinka tuleva arkkipiispan vaali käydään.
Osa 3. Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti