Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat kautta historian pyrkineet sopimaan eläköitymis-järjestelmästä suljettujen ovien takana välttääkseen suurten vaalien päällekkäisyyden ja hallitsemattomat tilanteet. Tämä herrasmiessopimus joutuu nyt historiansa kovimpaan testiin, kun eläkekellot raksuttavat ja etsitään sopivia henkilöitä. Kirkon ylimmässä johdossa kyse ei ole koskaan vain teologiasta, vaan pitkän aikavälin strategisesta logistiikasta, jossa ikä, virkavuodet ja oikea-aikainen väistyminen määrittävät vallan painopisteet.
Pelijärjestys on jo sovittu kirkon sisäisessä keskustelussa: Tampereen tilanteen on ratkettava ensin. Vuonna 1959 syntynyt Tampereen piispa Matti Repo jatkaa eroamisikäänsä vuonna 2028. Tämä on tietoinen siirto, jolla varmistetaan, että Tampereen uusi piispa saadaan valittua rauhassa ennen kuin suuri peli Turussa käynnistyy. Vasta tämän jälkeen katse siirtyy arkkipiispanistuimen äärelle.
Istuvan arkkipiispa Tapio Luoman (synt. 15.6.1962) lakisääteinen takaraja eroamiselle kirkollisesta virasta on muiden tavoin täydet 70 vuotta eli vuosi 2032. Kirkolliseen hyvään tapaan ja vakiintuneeseen käytäntöön perustuva oletus asettaa hänen vetäytymisensä 68 vuoden ikään. Historian valossa John Vikström jätti virkansa 67-vuotiaana vuonna 1998 ja Jukka Paarma samoin kesäkuussa 2010. Kari Mäkinen oli modernin kirkkohistorian suurin poikkeus poistuttuaan jo 63-vuotiaana vuonna 2018. Luoman kohdalla vakiintunut käytäntö tarkoittaa, että uusi arkkipiispanvaali sijoittuu loppuvuoteen 2029 tai kevättalveen 2030, ja uusi kirkonjohtaja asetetaan virkaansa helluntaina 2030.
Tässä risteyskohdassa kirkon jatkuvuuden kannalta ratkaisevaksi nousee kysymys siitä, kuka kykenee tekemään pitkän, yli kymmenen vuoden linjakkaan rupeaman arkkipiispana ennen pakollista eläkeikäänsä. Kun muut istuvat piispat – kuten Jukka Keskitalo (synt. 1962), Bo-Göran Åstrand (synt. 1964), Kaisamari Hintikka (synt. 1967) ja Matti Salomäki (synt. 1968) – putoavat iän puolesta pois pitkän linjan skenaarioista, katseet kääntyvät nuorempaan sukupolveen. Vain harvalla on mahdollisuus täyttää tämä kymmenen vuoden vaatimus.
Turun piispa Mari Leppäsellä (synt. 1978) on puolellaan huikea etu, joka sallisi peräti 18 vuoden yhtenäisen virka-ajan. Liberaalille siivelle Leppänen onkin hyvä vaihtoehto. Hänen painoarvonsa nojaa vahvaan yhteiskunnalliseen viestintään ja nykyiseen kirkolliseen puhetyyliin, ja heillä on puolellaan merkittävä kotikenttäetu Turun arkkihiippakunnan vaaleissa. Liberaali koneisto ja urbaanit verkostot tulevat keskittämään voimansa hänen taakseen varsin selkeästi.
Kuopion piispa Jari Jolkkonen (synt. 1970) puolestaan edustaa piispakunnan raskainta akateemista ja opillista asiantuntemusta, ja hänen ikänsä riittäisi kymmenen vuoden rupeamaan arkkipiispana. Jolkkonen on pyrkinyt profiloitumaan klassisen teologian puolustajana, mutta hän on suututtanut kirkon oikean laidan porukkaa ehkä liiaksi, mikä muodostuu rasitteeksi. Jolkkonen voi korjata profiiliaan ottamalla selkeän asiantuntijan roolin ja pehmentää kantaansa ja suhtautumistaan.
Tähän asetelmaan voi Mikkelin piispa Mari Parkkinen (synt. 1971) nousta strategiseksi mustaksi hevoseksi. Parkkisella on iän puolesta mahdollisuus yhdentoista vuoden yhtenäiseen rupeamaan ennen pakollista vuoden 2041 eläkeikäänsä. Hänen suurin etunsa voisi olla riittävä välimatka kirkon repivimpiin konflikteihin. Hän edustaa maakuntien ja elävän kansankirkon käytännön arkea.
Vaalien ensimmäisellä kierroksella konservatiivinen kenttä ja herätysliikkeet pyrkivät äänestämään kurinalaisesti. Koska istuvien piispojen joukosta ei löydy ehdokasta, joka nauttisi heidän täyttä luottamustaan, tilanne luo tilauksen piispaniston ulkopuoliselle haastajalle. Tämä haastaja tulee saamaan tukea perinteistä teologiaa kaipaavilta äänestäjiltä. Tätä haastajaa on tässä vaiheessa vielä vaikeaa ennakoida, mutta hänen mukanaolonsa muuttaa istuvien piispojen keskinäisiä vaaliasetelmia.
Jari Jolkkonen joutuu tulevassa vaaliasetelmassa vaikeaan taktiseen ja ideologiseen tilanteeseen. Alun perin Pohjois-Karjalan Ilomantsista kotoisin olevana Jolkkonen edustaa periaatteessa suoraa ja perinteistä puhekulttuuria, mutta piispanistuimella hänen on pitänyt omaksua epämääräisempi ilmaisutapa. Arkkipiispanvaaleissa Jolkkoselle asetettava vaatimus korostuu, sillä menestys edellyttää vaikeaa älyllistä ja poliittista spagaatia. Jolkkosen on kyettävä vetoamaan Turun arkkihiippakunnan liberaaleihin pappisäänestäjiin ja sateenkaariliikkeeseen suuntautuneisiin piireihin, mutta samalla hänen on säilytettävä ainakin siedettävän hyvät suhteet herätysliikkeisiin ja perinteisen virkakäsityksen kannattajiin. This pakollinen tasapainottelu liberaalin ja konservatiivisen laidan välillä tekee hänen profiilistaan herkästi epäuskottavan kummallekin puolelle. Linjan vetäminen vaatii melkoista taktista spagaatia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti